vierasyliö Maatalouden tilastot hyviä – tai parempia

Mikä on Suomen pääelinkeino? Kuinka iso osa väestöstä työskentelee maataloudessa? Mikä on paperiteollisuuden jälkeen tärkein vientisektori?

Tällaisilla kysymyksillä meitä on eri vuosikymmeninä tentattu kouluissa. Siitä on jo 50–60 vuotta, kun maatalous oli pääelinkeino. Toinen vastaus olikin takavuosina melkein aina väärin. Kolmas kysymys on myös eilisen haalea, koska metsäteollisuus jäi viennissä toiseksi 20 vuotta sitten ja on nyt jo matkan päässä ensimmäisestä sijasta.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että todellinen muutos on ollut mielikuviemme vaihtumista nopeampaa. Tilastot kertovat jo tapahtuneesta, mutta ne käyvät pohjaksi tulevaisuuden hahmottelussa.

Suomessa on eri sektoreilla hyvä kulttuuri tietojen keruussa ja tilastojen esittämisessä. Maataloudestakin saa jatkuvasti päivityksiä ja vuosiyhteenvetoja, karttoja ja graafeja, myös sähköisessä muodossa.

Muihin maihin verrattuna tiedot ovat tuoreita ja ohessa on usein maatalouden kiihkeää kehitystä kuvaava lukusarja.

Maataloustilastot antavat selkeän kuvan alueellisista eroista. Alueiden esittäminen on siirtynyt, ehkä osin brutaalistikin, elykeskuspohjalle. Tähän on kuitenkin jo totuttu niin, ettei tarvitse sanoa kuin säiden ennustaja ”entisen Oulun läänin alueella”.

Aluetarkastelun mukaan Suomen maidosta yli puolet tuotetaan Pohjois-Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla, Pohjanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla.

Näillä alueilla pelto on käytetty Suomen näkökulmasta kilpailukykyisimpään tuotantoon eli nurmiviljelyyn. Tämän jatkumona alueille sijoittuu vahva maidon- ja lihantuotanto sekä näitä jalostava teollisuus.

Pienellä työllä huomaa, että Etelä-Pohjanmaasta on hetkessä tullut broilerituotannon kärkialue. Alue tuottaa kolmanneksen Suomen broilereista.

Myös sikapuolella on näillä seuduilla perinteensä. Nyt vajaa kolmannes Suomen emakoista kasvaa Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla. Kun muualla on taannuttu, näiden seutujen emakkomäärät ovat pysyneet pitkälti samoina.

Pohjanmaan tarkastelu hämmentää. Tiedämme, että Suomen turkistuotanto on melkein kokonaan peräisin tältä alueelta. Tilastoista tätä ei näe.

Turkistalous on merkittävin niistä alkutuotannon haaroista, jotka eivät pääse tilastoesittelyissä toisten eläinsektorien rinnalle.

Niinpä helposti jää huomaamatta, että turkistalouden tuotto on kirinyt sikatalouden rinnalle ja tänä vuonna ehkä jo sen edelle ja on siten nautasektorin jälkeen merkittävin alkutuotannon suunta.

Tuotot ovat lisäksi vientituloja ja syntyvät ilman tukirahoitusta.

Jos kaikki sektorit olisi esitetty yhdenvertaisesti, saisi nopealla vilkaisulla tiedon koko eläintuotannon merkityksestä ja sijoittumisesta maan eri osiin.

Ilman tukia eläintuotannon tuotto on käyvin hinnoin kaksi miljardia euroa, kasvintuotannon vajaa 800 miljoonaa. Eläintuotannon luvussa ei ole mukana turkisten 400:aa miljoonaa. Siitä puuttuu myös kalantuotanto.

Kotieläintilojen määrän väheneminen on ollut EU-jäsenyyden ajan rajua. Lypsykarja-, lihakarja-, sika- ja siipikarjatiloja on nyt 20–30 prosenttia siitä määrästä, mitä niitä oli 20 vuotta sitten.

Kasvinviljelytilojen määrä on pysynyt lähes muuttumattomana.

Nykyään puhutaan ruokaturvasta. Sen yksinkertainen mittari on kulutus miinus tuotanto.

Tilastoista näkee, että sian- tai naudanlihaa eikä kaikin osin maitoakaan tuoteta enää niin paljon kuin kulutetaan.

Tilanne on monessa mielessä vakava. Sika- ja erityisesti nautakarjatalous ovat Suomen maataloudelle elintärkeitä. Molempien tuotteet ovat myös sellaista huippulaatua, jota tuonnilla ei saa.

Otetaan muutama lukupari muiden maiden tilastoista. Kiinassa asuu 1,3 miljardia ihmistä – viidennes maapallon väestöstä. Siellä eläintuotteiden kulutus ja tuotanto nousevat räjähdysmäisesti. Eri sektoreilla nousu on ollut viiden viime vuoden aikana 15–40 prosenttia.

Kasvua alkavat rajoittaa viljelymaan saatavuus ja tuotannon ympäristövaikutukset. Mutta kiinalaiset ovat kuitenkin hyvin päättäväisesti lisäämässä ainakin siipikarjan ja kalan tuotantoa.

Perässä tulevat Intia ja monet ennen köyhinä pidetyt maat.

Tällaisessa tilanteessa Suomessa on oltava hyvä käsitys siitä, mitä kannattaa tuottaa ja missä päin maata ja mihin sektoreihin maatalouden kehittämisessä pitää keskittyä.

Suomessa kannattaa panostaa kotieläintalouteen. Ei ainoastaan perinteen jatkamiseksi, vaan muutoksen pysäyttämiseksi ja kääntämiseksi.

Kotieläimistä luopuvat jatkavat usein rehuviljan viljelyä vientiin. Rehuviljan maailmanmarkkinoilla Suomen kilpailukyky on kuitenkin huono.

Voimakkaana säilyvä eläintuotanto antaa hyvän perustan peltoalan kilpailukykyiselle käytölle elintarvikkeiden tuotannossa.

Riittävä raaka-aineen määrä ylläpitää myös nykymuotoisen maitoa ja lihaa jalostavan teollisuuden. Pelkkää peltoviljelyä pitempi lisäarvoketju tuo lisää työtä ja toimeentuloa alkutuotantoon ja pitää maaseudun elinvoimaisena.

Eläintuotteiden kasvavan kysynnän lupaama tulevaisuus on kuitenkin lunastettava, vaikka kotieläintilojen lukumäärän väheneminen jatkuu. Toivottavasti yksikkökoon kasvu riittää säilyttämään tuotannon volyymin.

Tilakoon kasvattamiseen tarvitaan lisäpeltoa. Nykyisten ja ennakoitujen rajoitteiden vallitessa uuden pellon raivaaminen ei ole vaihtoehto, vaan lisämaa on joko ostettava tai vuokrattava.

Koska kysyntä kohdistuu voimakkaimpana niille alueille, joilla kotieläintalous on jo ennestään vahvaa, lisäpellon hinta tai vuokra saattaa kohota suhteettomaksi. Ennustettavissa on, että syntyykin vaihtoehtoisia yhteistoiminnallisia ratkaisuja.

Tilastojen tarkastelu on mielikuvia päivittävää ja jälkijättöistä. Hyvän tutkimuksen tunnistaa siitä, että se pystyy johtamaan raakatiedoista ja analyyseistä ennusteita.

Tilastojen yhteyteen kaivataan analysoijia, jotka kykenevät laatimaan ennusteen siitä, mihin ollaan menossa tai – vielä paremmin – kertomaan, mitä toimenpiteitä tarvitaan, että pahin voidaan välttää ja parhain mahdollinen saavuttaa. Tähän oli tässä pyrkimys.

ASKO MÄKI-TANILA

ERKKI JOKI-TOKOLA

Mäki-Tanila on professori ja

Joki-Tokola ryhmäpäällikkö MTT:ssä.

Avaa artikkelin PDF