vierasyliö Luonto on täynnä aarteita

Villit luonnon antimet – riista, kala, marjat, sienet ja villiyrtit

– ovat olleet elämisen edellytys

suurimman osan ihmiskunnan

historiasta. Maataloudesta

alettiin tulla riippuvaisiksi

vasta viisi tuhatta vuotta sitten, Suomessa tämä siirtymä

tapahtui huomattavasti

myöhemmin.

Suomalainen perusruoka

peruna on siis suorastaan ultramoderni uutuus, yleistyihän vasta parisen sataa vuotta

sitten.

Ennen maataloutta metsien keruutuotteilla oli ratkaiseva merkitys ravitsemukselle.

Ilman marjojen vitamiineja

talvi olisi ollut kohtalokas

pohjoisessa. Ruuan lisäksi

metsät olivat lääkekaappeja. Pihka oli haavanhoidon kulmakivi jo tuhansia vuosia sitten.

Viime vuosisadalla läheistä

luontosuhdetta alettiin pitää jopa vanhanaikaisena. Tätä

kuvannee hyvin köyhän talon lapsen häpeä 50-luvun lopulla, kun muilla lapsilla oli koulussa

eväsleipien päällä lauantaimakkaraa ja hän joutui tyytymään metson rintalihoihin.

Riistalintu oli köyhän talon särvintä jonka rinnalla lauantaimakkara oli niin uutta ja hienoa, että sitä syötiin aluksi vain

viikonloppuisin. 60-luvun äärifuturistisiin visoihin kuuluivat kaloripillerit ja ravintoliuokset joilla kiiltäviin haalareihin

pukeutuneet kansalaiset

tyydyttävät ruokahalunsa.

Nyt 2010-luvulla – eilisen

tulevaisuudessa – ihanteena onkin mahdollisimman vähän prosessoitu elintarvike.

Vaikka 60-luvun visiot olivat

mitä olivat, emme kääntäneetkään selkäämme luonnonantimille. Yli 70 prosenttia

suomalaisista poimii marjoja, nuorista aikuisistakin lähes

60 prosenttia.

Kuitenkin alle kymmenen prosenttia poimijoista saa

nykypäivänä tuloja marjojen myynnistä. Ennen marjojen myynti oli tärkeä osa tulonmuodostusta etenkin Lapissa ja Kainuussa.

Nyt luonnontuotteiden

keruuseen motivoivat luontoelämykset, liikunta ja terveys. Luonnontuotteiden kotitarvehyödyntäminen nykyaikana on siis enemmänkin nautinto ja etuoikeus kuin pakko ja

elämisen edellytys.

Länsi-Eurooppalaisessa

iitekehyksessä suomalaisilla lienee kaikkein läheisin ja arkipäiväisin suhde luontoon. Tämä

suhde näkyy muun muassa luonnontuotteiden laajana ja yleisenä käyttönä, eikä se ole välittömässä vaarassa kunhan vaalimme sitä.

Kaupungistuneenakin

suomalainen pakenee vapaa-

aikoinaan piilopirttiinsä

marjastamaan, kalastamaan ja metsästämään.

Miksi sitten tätä luontosuhdetta sitten pitäisi vaalia? Voisimmehan virkistäytyä

kaupunkien viherympäristöissä

ja ostaa maukkaat ja terveelliset luonnonmarjat torilta, mihin siirtotyövoima on ne poiminut.

On toki ihmisiä jotka tällaisen valinnan ovat tehneet eikä tätä ole syytä paheksua. Mutta jos teemme tällaisen valinnan

kansakuntana, menetämme

jotain tärkeää.

Kansallisen brändityöryhmän loppuraportin läpileikkaavina teemoina olivat luonto ja

luontosuhde. Olemme alkaneet

ymmärtää, että riistaliha eväsleipien päällä ei ole häpeän vaan ylpeyden aihe.

Tällaisesta etuoikeudesta ei tule luopua, varsinkin kun luonto ja luonnon hyödyntämisen arkinen perinne ja nykyaika eivät sulje pois toisiaan.

Nykyaika on mukana myös luontosuhteessamme. Marjanpoimija voi napauttaa gps-

laitteen muistiin marjapaikat, satoseurantaa voidaan ehkä jo lähitulevaisuudessa tehdä ilmakuvauksin ja ravitsemuksen tutkijat vyöryttävät uutta tietoa luonnonantimien edullisista terveysvaikutuksista.

Sellaistakin itsestäänselvyyttä kuin luonnon virkistävää ja

terapeuttista vaikutusta

varmennetaan tutkimuksilla.

Sen lisäksi että luonnon

hyödyntämisen perinne on osa identiteettiämme, se voi olla myös merkittävä kansantalouden resurssi. Maailman parhaaksi valittu ravintola, tanskalainen Noma, ratsastaa pohjoismaalaisella keittiöllä. Kotimainen

Lumene on sitonut tuotekuvansa pohjoisuuteen.

Pohjoisen luonnon raaka-

aineiden jalostajat Kaukoidässä

mainostavat tuotteitaan

suomalaisittain lähes kliseisillä

iskulauseilla, joissa toistuvat puhtauden ja keskiyön auringon teemat.

Pohjoisuudella on nostetta joka

oikein hyödynnettynä voi koitua

vielä suuremmaksi hyödyksi kuin mitä se tällä hetkellä on.

Hyvinvointi- ja terveysalat ovat nimittäin valtavaa liiketoimintaa. Esimerkiksi mustikkakilon hinta ravintolisäksi

puristettuna kasvaa kertaluokkia. Tämä merkitsee työpaikkoja ja hyvinvointia sille joka tätä arvoketjua hallitsee.

Metsiemme sieni-, marja- ja yrttivarojen arvo on varovaistenkin arvioiden mukaan satoja

miljoonia euroja, jalostuksen

ja markkinoinnin myötä

raaka-aineen arvo voisi moninkertaistua.

Tuttujen sieni- ja marjavarojen lisäksi metsissämme

on paljon hyödyntämättömiä resursseja.

Männyntuoksuvalmuska eli matsutake oli vielä muutama vuosi sitten lähes tuntematon sieni suurimmalle osalle

suomalaisista sienestäjistä,

hyväksyttiinhän se kauppasieneksi vasta viitisen vuotta sitten. Arvoltaan kyseessä on kuitenkin jopa tryffelin veroinen

sieni.

Pakurikääpä on arvostettu terveystuotteiden raaka-aine, muutama kilo pakuria voi tehdä

yksittäisestä koivusta yli sadan

euron arvoisen puun. Tämä metsäntuhoojana tunnettu

sieni viihtyy parhaiten veden vaivaamissa heikkotuottoisissa metsissä.

Rääseikötkin voivat siis

tuottaa työtä ja hyvinvointia pohjoisille alueille.

Jotta tämä luonnonantimien taloudellinen potentiaali

realisoituisi, alkutuotannon tuottavuuden on parannuttava. Harvesteri tekee puunkorjuussa 2000-luvulla saman työn kuin kämpällinen lentojätkiä 50-

luvulla. Marjastaja tekee töitä poimurilla jonka perusratkaisu on sadan vuoden takaa.

Marja- tai sienivarojen

inventointi on lapsenkengissään puuvaroihin verrattuna. Jalostusketjun tärkeyttä korostetaan syystäkin, mutta ilman alkutuotantoa ei voi olla olemassa

arvoketjua. Tämä pätee niin maa- kuin metsätaloudessakin sekä niiden rajapinnalla olevalla luonnontuotealalla.

RAINER PELTOLA

Kirjoittaja on MTT Kasvintuotannon vanhempi tutkija.

Avaa artikkelin PDF