KALAJUTTU Väylän vuosi II

Jäiden lähtö on sellainen näytelmä, ettei sitä koskaan kyllästy katselemaan.

Talon kokoisia lohkareita valui alavirtaan. Tulvavesi nousi pelloille ja rantakosteikkoihin. Joenuomaa ei erottanut ja kaikki oli samaa suurta järveä.

Satoja vesilintuja pysähtyi tulvaniityille ruokailemaan ja keräämään voimia muuttomatkalle. Jotkut kisailivat valmistautuen tulevaan kosintaan. Jossain mossautti suuri hauki.

”Piisami suti viiksiään

viimeisten jäiden päällä

se säikähti tuulenpuuskaa

sukelsi sulaan

saavuttamattomiin

yksinäinen lokki vaappui

taivaalla

tuuli tyyntyi

tuoksui kevät.”

Viimein tulva väistyi ja vesi alkoi laskea. Kalastajat silmäilivät jo levottomina väylälle, josko vedenkorkeus olisi sopiva ja pyynnit voisi laskea veteen.

Kukkolankoskella lippomiehet valmistautuivat pukkien rakentamiseen ja keräsivät tarpeita valmiiksi rannalle. Perhomiesten pitkinä talvi-iltoina väkertämät taideteokset olivat valmiina pettämään kosken harjukset. Kaikki odottivat sitä hetkeä, milloin väylä olisi valmis.

Kesäkuulla ilmestyivät lohiveneet, joissa jokaisessa sojotti puolenkymmentä vapaa. Siimat piirsivät kuvioita veden pintaan. Ja kun vapa kuin varkain taipui nousulohen painosta, alkoi kamppailu jossa siima viuhui ja tunteet vaihtelivat ilosta pettymykseen.

Yhtenä iltana juhannusviikolla pari kalastajaa tupsahti pihamaalle. Saman tien he alkoivat purkaa autosta kalavehkeitä: perhovapoja, kahluuhousuja, pakkeja ja muuta tarpeellista.

Poikien innostus tarttui vanhempaankin kalastajaan, eikä aikaakaan, kun huomasin seisovani koskenniskalla vavan kanssa. Uittelin perhoja virrassa ja sain pari komeaa harria.

Pojat olivat alempana koskella vyötäröä myöten vedessä. Kalastajat häipyivät horisontista ja vain siimat välähtelivät ilta-auringossa. Tuhannet hyönteiset leikkivät kosken yläpuolella. Ilta oli uskomattoman kaunis.

Koskella odoteltiin siikaparvia saapuviksi, mutta enimmäkseen lippo haroi tyhjää. Saaliina oli useammin lohi kuin siika.

Alkukesästä oltiin vielä toiveikkaita, mutta kesän edetessä kasvoi huoli ja ihmetys siitä, ettei siikaa tullut. Päät painuivat, mutta aina joku oli kokeilemassa, josko tänään.

Miksei kaikki voinut olla kuin ennen, kun siikaa nostettiin tuhatmäärin vuorokaudessa? Silloin siikajuhlien aikaan lauantaina tanssittiin ja juhlittiin. Taisipa lippomiesten laavulla kiertää joku kirkas pullokin. Sunnuntaina koskelle kerääntyi linja-autolasteittaan maakunnan väkeä juhlistamaan siian nousua jokeen. Nykyään siikajuhlat ovat pienen aatteellisen ryhmän tilaisuus, joka ihmisiä juuri innosta.

Elokuun alkupäivinä siikaa alkoi tulla ja lippomiesten ilmeet kirkastuivat. Jaon aikaan keräännyttiin kuin ennenkin hakemaan osuutta saaliista. Iloinen puheensorina täytti koskikentän. Oltiin tyytyväisiä siitä, että siika nousi ja lippomiehet olivat vuorossa. Laavulla istuskeltiin vuoroa odotellen ja kerrottiin tarinoita suurista saaliista ja legendaarisista lippomiehistä.

Lohestajat lähtivät kalojen perässä ylävirtaan, vain uskolliset perhokalastajat jatkoivat harrastustaan.

Syksyn myötä väylä hiljeni. Muuttolintujen parvet lensivät etelään, ne pysähtyivät vain muutamaksi päiväksi ennen kuin taas jatkoivat matkaa.

Joutsenet viipyivät pidempään rupatellen kovaäänisesti pimeään yöhön asti. Rannat olivat jo riitteessä, kun johtaja töräytti lähtökäskyn. Silloin ne nousivat siivilleen ja olivat poissa.

Suuri tyhjyys täytti väylän, joka räntäsateessa virtasi ylväänä äityen vain koskien kuohuissa ripeämpään menoon. Vähä vähältä jääkansi vahvistui, lumi peitti maiseman ja rannan koivut verhoutuivat huurteiseen huntuun.

”Väylä seiso

soli vettä täynnä niinko

Niili tai Amatsooni

niin suureen oli helppo rakastua

se kainaloon panna pään

herätä aamun usvaan

kimmeltäväin aaltojen kanssa alkaa päivän

sen kanssa tanssia kesäyön

tuntea syksyn myrskyjen

voiman ja

kevään jäiden hurman

sen syliin nukahtaa

kun yö jo saapui.”

JORMA ISOMETSÄ

Tornio

Kertomuksen edellinen

osa julkaistiin viime viikolla.

Avaa artikkelin PDF