huidunperä Päivänpolitiikanpientareelta
Tasavallassamme olemme tässä käyneet vaaliuurnilla. Eduskuntavaaleista on kulunut vuoden verran ja presidentinvaalien kakkosvaiheesta toista kuukautta. Asiat ovat asianmukaisesti järjestyksessä.
Nyt ovat tulollaan kolmannet vaalimme. Kuntiin valitaan uudet valtuustot ensi lokakuussa.
Nyt aprikoidaan, nouseeko äänestysprosenttimme vuoden 2008 kunnallisvaaleja korkeammaksi. Ylitämmekö viime vaalien vaatimattoman äänestysosallistumisen, joka jäi 61 prosenttiin? Nyt arvellaan, että hallitustahon viime viikkojen rajut kuntamuutoksia koskevat kannanotot saavat vaaleihin osallistuessamme aikaan melkoisen ääntennousun.
Huidunperällä olemme keskustelleet siitä tavasta, jolla sisäpolitiikkaamme nyt käsitellään. Media on ollut viime vuosina siinä suhteessa melkoinen tekijä. Politiikkaa ja poliitikkoja on käsitelty runsaasti, ja jälkimmäisiä varsinkin erityisen kriittisesti, ilkeänoloisesti. Poliitikkojen osalta on menty suoranaisiin henkilökohtaisuuksiin.
Tosin on medialle kunniaksi, että presidenttiehdokkaat saivat äskeisen vaalitaisteluin aikaan siltä poikkeuksellisesti asiallisen kohtelun.
Tosiasia silti on, että meillä on tapahtunut melkoinen muutos suhtautumisessa politiikkaan ja poliitikkoihin.
Kävi niin, että 1960-luvulta lähtien meillä siihenastinen laaja puoluelehdistömme tavallaan lopetti toimintansa. Tutuista eri puolueiden äänenkannattajista alkoi tulla niin sanottuja yleislehtiä, joissa poliittinen sanoma jätettiin suoranaisesti hoitamatta tai siitä alettiin viestittää muina miehinä niin sanotusti nurkan takaa.
Meillä elettiinkin ennen varsin vahvan puoluepoliittisen lehdistön aikaa. Jokaisella puoluelehdellä oli oma poliittinen pakinoitsijansa. Värikkäällä ja kansanomaisella, usein huumorinkylläiselläkin tavalla käsiteltiin päivän politiikkaa.
Asialle oli suureksi eduksi, jos lehdessä samalla toimi poliittinen pilapiirtäjä, karikatyristi. Tämä nosti esiin milloin erityisen iskeviä ja osuvia, milloin humoristisia oivalluksia päivän politiikasta ja sen tekijöistä. Koviakin pakinoitsijat saattoivat olla.
Silloin 30-luvun alkupuolella Helsingissä ilmestyvällä Suomenmaalla oli pakinoitsijana nimimerkki Eero, Lassi Hiekkala, ja piirtäjänään Oki Räisänen, molemmat savolaisia sukujaan. Helsingin Sanomat sittemmin ”osti” tekijäparin palstoilleen. Uudella Suomella taas oli pakinoitsijana vakavanoloinen Timo (Timo Tuura) ja mehevänä piirtäjänään Olavi Hurmerinta.
Eduskunnan kahvilasta merkittiin niinä aikoina muistiin muuan hauska keskustelu. Äärioikeistoa, Isänmaallista kansanliikettä edustanut Hilja Riipinen totesi harmistuneena, että tyttärensä oli päivän lehti kädessään onnettomana todennut, että piirtäjä oli taas tehnyt ikävänoloisen kuvan äidistä.
Samassa kahviseurassa istunut Sosialidemokraatti-lehden hyväntuulinen Sasu Punanen, Yrjö Räisänen, oli pakinoinut itsensä puolueensa kansanedustajaksi ja nyt puolestaan naureskeli keskenkasvuisten poikiensa saman aamun puheille. Olivat tuoneet isälle vuoteeseen päivän lehden ja nauraneet, kun siinä oli ”isukille taas piirretty erinomaisen iso maha!”
Poliittisen piirroksen valtakunnanmestareita oli HS:n nimimerkki Kari eli Kari Suomalainen. Neljän vuosikymmenen ajan hän vuodesta 1951 loi lehden poliittiset päivänpiirrokset. Julkaistuja piirroskirjojaan ilmestyi samalla pitkälti toistakymmentä.
Sanottaisiinko, että poliittisten pakinoitsijoiden ja lahjakkaiden piirtäjien ansiosta päivän politiikkaan kuului aikanaan tietty kansanomaisuus, huumori ja osuva älykkyys.
Nykyisin on saatu tottua lehtijournalismissa uudenlaiseen tyyliin, kun lehdistö parhaillaan kilpailee olemassaolostaan sähköisen median rinnalla.
Toki on tällöin edustuksensa myös asiallisella ja rauhallisen pohtivalla, sanottaisiinko, että sympaattisenoloisellakin lehtijournalismilla.
Ja toki on aihetta muistaa, että eduskunnassa menneinä vuosikymmeninä harjoitettiin kansanomaisen huumorin viljelyä asioita käsiteltäessä, kun taas nyt edustajien puheet varsinkin kyselytunneilla ovat tiivistyneet ja terävöityneet.
Toistettakoon, että huumoria on asiallisuuden ohessa yksikamarisessa viljelty. Ja älyä. Kun presidentti Kekkonen 1981 tuli valtiopäivien avajaisiin eduskuntaan, hän ensi sanoikseen tokaisi vastaanottavalle puhemies Johannes Virolaiselle: Täällä olette taas tehneet maalle tärkeitä päätöksiä vain yhden äänen enemmistöllä!
Virolainen vastasi rauhallisena: Herra presidentti, on tässä talossa ennenkin tehty muuan tärkeä päätös samalla enemmistöllä!
Keskustelu jäi siihen.
HEIKINTYTÄR
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
