Israelin ja palestiinalaisten kahden valtion mallia on yritetty saada aikaan vuosikymmeniä – eikä ratkaisu ole likimainkaan lähellä

Israelin ja palestiinalaisten suhteisiin on vuosikymmeniä haettu turhaan ratkaisuksi kahden valtion mallia. Kuva keskiviikolta Gazan kaistalta. LEHTIKUVA/AFP.  

Israelin ja palestiinalaisten suhteisiin on vuosikymmeniä haettu turhaan ratkaisuksi kahden valtion mallia. Radikaali-islamistisen Hamasin raa'an Israeliin kohdistaman terroristisen hyökkäyksen jälkeen neuvottelupöytiin tuskin hetimiten istutaan. Juuri nyt puhuvat aseet ja sotilaat.

Onko vuoden 1947 YK:n päätöslauselman mukainen toteutus ylipäätään mahdollinen edes näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa – ja miten tällainen voisi toteutua?

Suomi osana Euroopan unionia on yhä sitoutunut kahden valtion malliin, kuten kansainvälinen yhteisö laajalti muutoinkin. Nähdään, että parhaiten alueen vakautta edistäisi, jos sekä Israel että Palestiina olisivat itsenäisiä valtioita.

STT kysyi kolmelta Lähi-idän asiantuntijalta näkemyksiä israelilaisten ja palestiinalaisten suhteiden järjestämisestä ja siitä, voisiko kaksi suvereenia valtiota oikeasti olla ratkaisu.

Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija Olli Ruohomäki toteaa painokkaasti, että kahden valtion malli on ainoa oikeudenmukainen ratkaisu molempien osapuolien kannalta.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että malli välttämättä toteutuisi, pohtii puolestaan konfliktinratkaisujärjestö CMI:n ohjelmajohtaja Ville Brummer.

”Mallin toteuttamiskelpoisuutta epäillään enemmän ja vähemmän eri puolilla. Ajatellaan, että kahden valtion malli olisi toivottava, mutta se ei ole mahdollinen”, Brummer sanoo.

Ulkoministeriön Lähi-idän yksikön päällikkö Riikka Eela pitää kahden valtion mallin hyvin tärkeänä elementtinä sitä, että palestiinalaisille pystyttäisiin takaamaan elinkelpoinen alue. Siis sellainen, jossa palestiinalaiset pystyisivät kehittämään yhteiskuntaa, jolla olisi myös taloudelliset edellytykset menestyä.

”Pitää tarkkaan erottaa, uskotaanko ratkaisun todennäköisyyteen – ja toisaalta pidettäisiinkö hyvänä, jos siihen päästäisiin. Luulen, että jälkimmäistä hyvin moni kummallakin puolella pitäisi hyvänä.”

Eela huomauttaa, että palestiinalaispuolen usko kahden valtion ratkaisuun on vuosien saatossa vähentynyt.

”Israelin taas ei ole viime vuosina tarvinnut tätä hirveästi miettiä. Se on jollain lailla lähinnä hallinnoinut nykytilannetta.”

Ruohomäki puolestaan tähdentää myös, että jos ylipäätään joskus päästäisiin todelliseen neuvottelutilanteeseen, olisi se epäsuhtainen. Israel on vahva valtio, ja pöydän toisella puolella olisi palestiinalaisten altavastaajien hallinto.

Ainakin teoriassa olisi mahdollista, että alueella olisi yksi valtio, jossa sekä palestiinalaiset että israelilaiset eläisivät. Ulkopoliittisen instituutin Ruohomäki huomauttaa, että tästä ratkaisusta seuraisi haasteita Israelille, jos maa haluaisi säilyttää juutalaisen identiteettinsä.

”Väestökehitys johtaisi vääjäämättä siihen, että juutalaiset olisivat jossain vaiheessa vähemmistö omassa maassaan. Tokkopa moni Israelin puolella haluaisi tätä.”

Yhtenä ongelmana on, että osapuolten luottamus toisiinsa on heikko. Koska luottamusta ei ole, ei ole asiaa neuvotteluihin. Myös israelilaisilla ja palestiinalaisilla on keskuudessaan eriäviä näkemyksiä siitä, millainen ratkaisu ylipäätään olisi mahdollinen ja miten siihen tulisi pyrkiä.

”On erilaisia radikaalielementtejä molemmin puolin, jotka vetävät mattoa alta omiltaan, minkä ehtivät. Israelissa äärioikeisto ja palestiinalaisten puolella radikaali-islamistit”, Ruohomäki sanoo.

Ulkoministeriön Eela summaa asian toteamalla, että erilaisia ratkaisuehdotuksia on lukuisia ja niistä jokainen on parempi kuin nykytilanne.

Olisiko ulkovaltojen, kuten Yhdysvaltojen, EU-maiden, Venäjän tai Kiinan mahdollista edesauttaa ratkaisun syntymistä, vaikka siitä ei tähän mennessä ole tullutkaan mitään?

Kansainvälisen yhteisön tulisi Ruohomäen mielestä pystyä puhumaan yhdellä äänellä ja selkeällä viestillä:

”Nyt on pojat semmoinen juttu, että tässä ei ole muuta ratkaisua kuin kahden valtion malli”, hän havainnollistaa.

Vaikka Euroopan unionilla on periaatteessa yhtenäinen kanta kahden valtion malliin, on EU-maiden kesken myös eroja suhtautumisessa tilanteeseen.

”Toiset maat kannattavat voimakkaammin palestiinalaisvaltion syntyä ja toiset ovat enemmän Israelin puolella. EU siinä hajaantuu. Näin ollen poliittinen paine israelilaisia ja palestiinalaisia kohtaan jää heikoksi.”

Presidentinvaaleihin valmistautuvan Yhdysvaltain sisäpoliittinen tilanne on jo itsessään epävakaa ja ollut sellainen vuosia, joten valtion kyky edesauttaa pysyvää ratkaisua Lähi-idässä on kyseenalainen. Yhdysvaltain taloudellinen ja sotilaallinen tuki Israelille on ollut perinteisesti vahvaa, mikä luonnollisesti vaikuttaa palestiinalaisten suhtautumiseen.

”Jotta voi olla uskottava, pitäisi olla politiikassaan puolueeton ja johdonmukainen. Yhdysvaltain tuki, vaikka kahden valtion mallia kannattavat, on aika poukkoilevaa, ja se rapauttaa ulkoista painetta”, kuvailee Ruohomäki.

Venäjä on sotatoimiensa vuoksi ollut jo pitkään enemmän tai vähemmän ulkokehällä kansainvälisessä yhteistyössä. Kiina oli pitkään varsin passiivinen Lähi-idässä, mutta on nyt alkanut aktivoitua.

”Jos ajattelee alueelta käsin, kaikki katsovat Yhdysvaltain suuntaan. Israel laskee Yhdysvaltojen turvatakuisiin, ja palestiinalaiset odottavat, että Yhdysvallat ottaisi vahvemmin johtajuutta”, Ruohomäki sanoo.

Ulkoministeriön Eela huomauttaa, että huomiota kannattaisi kiinnittää Israelin lähialueelle ja arabimaiden keskinäisiin väleihin sekä niiden mahdollisuuksiin vaikuttaa tilanteeseen.

”Alueella on maita, joilla voisi olla vipuvartta tässä. Olisi luontevaa ajatella, että naapurivaltiot ja alueen valtiot ponnistelisivat kohti ratkaisua.”

Saudi-Arabia on alueen poliittinen, taloudellinen ja myös sotilaallinen mahtivaltio. Se on alkanut lämmitellä suhteitaan Israeliin. On siis mahdollista, että sitä kautta avautuisi jokin ikkuna neuvotteluihin, joskin Hamasin tuore hyökkäys voi vesittää tällaiset toiveet.

”Olisi hyvä alueen vakauden kannalta, jos saudit ja Israel solmisivat diplomaattisuhteet. Mutta palestiinalaiskysymystä ei tässä yhteydessä voi sivuuttaa”, Ulkopoliittisen instituutin Ruohomäki sanoo.

Egypti ja Jordania ovat pyrkineet omilla toimillaan myös vakauttamaan aluetta.

”Niillä on kylmä rauha Israelin kanssa. Libanonin ja Syyrian voi tässä yhteydessä unohtaa”, Ruohomäki jatkaa.

Yksi vaihtoehto on antaa olla ja todeta, että ratkaisua ei ole.

”Ja sitten on olemassa valitettavasti tilanne, jossa kansoja sorretaan vuosisadasta toiseen. Tämä ei tietenkään ole hyväksyttävää tai toivottavaa, mutta tällaisiakin esimerkkejä on. Ei vaan ratkaista asiaa”, CMI:n Brummer pohtii.

Hän huomauttaa, että tämä on ollut pelkona erityisesti palestiinalaisten keskuudessa. Maailman huomio on kiinnittynyt muualle, kuten Ukrainaan.

”Viime aikoina, kun muut konfliktit ovat olleet agendalla, tämä pelko on ehkä lisääntynyt.”

Palestiinan kysymyksen ratkaisu on jäänyt sivummalle siksikin, että eri Lähi-idän valtiot ovat alkaneet solmia kahdenvälisiä suhteita Israeliin. Aiemmin on ajateltu, että suhteiden normalisoinnin edellytyksenä olisi palestiinalaiskysymyksen ratkaisu.

”Palestiinalaisten näkökulmasta kehityskulku on ollut se, että he ovat jääneet ulkopuolelle. Palestiinan kysymys ei ole ollut prioriteetti alueella”, Brummer toteaa.

–  YK:n vuoden 1947 päätöslauselman mukaan Britannian tuolloin hallinnoima Palestiina tuli jakaa kahdeksi valtioksi arabeille ja juutalaisväestölle. Jerusalemin asema määriteltiin erikseen.

–  Jakokiista synnytti tuoreeltaan sodan, kun Israel julistautui itsenäiseksi vuonna 1948.

–  Vuonna 1956 Israel liittolaisineen ja Egypti taistelivat Suezin kanavan hallinnasta.

–  Kuuden päivän sota käytiin vuonna 1967. Tällöin Israelia vastaan taistelivat Egypti, Jordania ja Syyria tukijoineen. Israel valtasi muun muassa Länsirannan, Gazan kaistan ja Golanin kukkulat.

–  Vuonna 1973 käytiin jom kippur -sota, jossa Egypti ja Syyria hyökkäsivät yllättäen Israeliin.

–  Israel ja Egypti allekirjoittivat rauhansopimuksen vuonna 1979 Camp Davidin vuoden 1978 huippukokouksen jälkeen.

– Palestiinalaiset aloittivat kansannousun eli intifadan vuonna 1987. Toinen intifada alkoi vuonna 2000. Yhteenotoissa vuosien mittaan on kuollut tuhansia ihmisiä.

–  Israel ja Jordania allekirjoittivat rauhansopimuksen vuonna 1994.

–  Israelin ja eräiden arabimaiden suhteiden normalisointia Abraham-sopimusten nojalla vuonna 2020.

–  Israelissa on noin 9 miljoonaa asukasta. Eri lähteissä on toisistaan poikkeavia lukuja erilaisten laskentatapojen vuoksi.

–  Israelin väestöstä noin 75 prosenttia on juutalaisia ja noin 20 prosenttia muslimeja. Lisäksi maassa asuu jonkin verran muun muassa kristittyjä ja druuseja.

–  Länsirannalla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista ja Gazan kaistaleella noin kaksi miljoonaa. Eri lähteissä on toisistaan poikkeavia lukuja.

– Länsirannalla palestiinalaishallintoa johtaa Fatah, ja Gazan kaistaa hallitsee muun muassa EU:n terroristijärjestöksi määrittelemä Hamas.

---

Lähteenä mm. tietoteos Britannica, YK, Yhdysvaltain hallinto, CIA World Factbook, STT:n arkisto.