UUTISTAUSTA Miksi menetimme Ukrainan?

Viime torstaina Euroopan kehityksen suunta muuttui. Se aikakausi, joka alkoi Berliinistä syksyllä 1989, päättyi Kiovassa Ukrainan parlamentin päätökseen keskeyttää assosiaatiosopimusta koskevat neuvottelut EU:n kanssa. Virallisesti asia todetaan loppuviikosta Vilnassa pidettävässä EU:n ja sen kumppanimaiden huippukokouksessa.

Suomessa hallitus on varannut Säätytalon torstaiksi ja perjantaiksi sopiakseen maan tulevan kehityksen kannalta välttämättömistä uudistuksista, joiden toimeenpano on rankasti myöhässä ja joista sopiminen osoittautunee nytkin tuskalliseksi.

Koska Suomessa kyetään seuraamaan vain yhtä asiaa kerrallaan, on täysin mahdollista, että Euroopan historian käännekohta jää suurelta yleisöltä Säätytalon rakenneriihen varjoon. Muiden maiden päämiesten rinnalla Suomea Vilnan kokouksessa edustaa ulkoministeri Erkki Tuomioja.

EU:ssa monet uskovat yhä, että Ukrainan hallituksen ja parlamentin päätökset ovat vain siirtoja viime hetken pelissä, joka jatkuu aina torstain pikkutunneille asti. Nyt näyttää siltä, että kyse on koko ajan ollut pahimmanlaatuisesta toiveajattelusta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvallat lujitti länsimaiden asemaa kansainvälisessä järjestelmässä panostamalla Naton uudistamiseen ja myöntämällä uusille maille oikeudet päästä nauttimaan järjestön kollektiivisista turvatakuista. Painopiste kuitenkin muuttui 2000-luvun alussa: Yhdysvallat alkoi kuluttaa asevoimaa, rahaa ja poliittista pääomaa tuloksiltaan kyseenalaiseksi jääneeseen terroristijahtiin eri puolilla maailmaa.

Läntisten arvojen – demokratian, ihmisoikeuksien, tasa-arvon, oikeusvaltioperiaatteen – levittäminen jäi käytännöllisesti katsoen tyystin EU:n vastuulle. Sillä oli kuitenkin tuohon työhön hyvin soveltuva ja tehokas instrumentti: tiukasti ehdollinen laajentumispolitiikka.

EU:n yhteisten sisämarkkinoiden taloudellisista eduista pääsi nauttimaan vain, jos oli valmis uudistamaan sisäisen järjestyksensä liittymisehtoihin kirjattujen EU:n yhteisten arvojen mukaisiksi.

Vuosikymmenessä politiikka tuotti loistavia tuloksia sekä sosialismin raunioittamassa Itä-Euroopassa että sotien runtelemalla entisen Jugoslavian alueella Länsi-Balkanilla. Miljoonat vapautuivat orjuudesta ja nousivat köyhyydestä.

Vuosien ajan olemme uskotelleet, että EU:n laajentumisen menestys perustui siihen, että sen edustamat arvot ovat eettisesti ylivertaiset. Näin ei kuitenkaan ole. Laajentuminen onnistui, koska sillä ei ollut vastavoimaa. Nyt sellainen on.

Venäjän johto ei ole koskaan nähnyt Naton ja EU:n jäsenmäärän kasvua omien etujensa mukaisena – etenkin, kun laajentuminen tapahtui uusien jäsenmaiden omasta vapaasta tahdosta ja ilman minkäänlaista ulkopuolista pakkoa. Venäjä oli heikko eikä kyennyt hidastamaan, saati sitten estämään sitä. Näin ei ole enää.

Valko-Venäjä on menetetty ja Armenia kääntänyt takkinsa Venäjän suuntaan. Ukrainan kohdalla Venäjä haastoi EU:n koko laajentumispolitiikan tosissaan. Tuskin se olisi ”luovuttanut” 45 miljoonan asukkaan Ukrainaa EU:lle edes siinä tapauksessa, että assosiaatiosopimus olisi jollain vippaskonstilla saatu aikaan Vilnassa. Sopimukset Georgian ja Moldovan kanssa ovat tähän nähden laiha lohtu.

Venäjä uhkaili, kiristi ja lahjoi Ukrainaa pysymään EU:n ulkopuolella. Ukraina käytti tätä painostusta pitkään ja häikäilemättä hyväkseen neuvotteluissa EU:n kanssa välttääkseen niin monet myönnytykset kuin vain mahdollista. EU puolestaan tuskaili arvojensa ja kaikille yhtäläisten liittymisehtojen kanssa.

Ukraina olisi tarvinnut EU:lta takeet, että EU tulee sen avuksi, jos se assosiaatiosopimuksen vuoksi joutuisi ylikäymättömään ristiriitaan suurimman kauppakumppaninsa Venäjän kanssa.

Tällaisia takuita ei nykyinen, taloudellisten kriisien rampauttama ja vailla voimakasta poliittista johtoa oleva EU yksinkertaisesti kyennyt antamaan. Siksi on selitettävä, että hanke kaatui arvoristiriitoihin.

Avaa artikkelin PDF