Suomi olisi ansainnut arvokkaamman Nato-prosessin − olisiko arvoton näytelmä voitu välttää?

Presidentti Sauli Niinistö (vas.) kävi Ankarassa Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kanssa keskusteluja myös akuutista geopoliittisesta tilanteesta. Kuva: Burhan Ozbilici

Uutiset|Politiikka ja talous

18.3.202311:27

Analyysi

Tapio Nurminen

Päivä ei ollut ihan niin suuri kuin jotkut ehkä odottivat, vaikka Ankaran arvaamaton sulttaani Recep Tayyip Erdoğan teki sen, mitä häneltä odotettiin.

Turkki aloittaa Suomen Nato-jäsenyyden ratifionnin. Aikataulu voi vielä venyä ja vanua. Mutta sinetti tulee, koska Erdoğan sen suo.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön vierailu Ankarassa oli toki yksi tärkeä vaihe jäsenyysprosessissa. On syytä huokaista helpotuksesta, mutta hurraa-huutoja kannattaa välttää. Tähän myös Niinistö viittasi Ankarassa pitämässään tiedotustilaisuudessa.

Näytelmä on ollut arvoton ja nöyryyttävä sen jälkeen, kun Suomi teki päätöksen hakea Nato-jäsenyyttä. Tästä päätöksestä Suomen kansa voi onnitella itseään, presidentti Niinistöä ja Sanna Marinin (sd.) hallitusta. Sen jälkeisestä poukkoilusta ei.

Niinistön Ankaran vierailu oli tämän kupletin viimeisin näytös. Erdoğan demonstroi koko maailmalle, miten hän ja vain hän, pystyy hyppyyttämään Natoa, sen mahtimaita ja piskuisia puolustusliiton jäsenkandidaatteja.

Niinistön ja ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) oli pakko näytellä oma roolinsa, jonka Erdoğan heille kirjoitti. Sen molemmat hoitivat tyylikkäästi, vaikka pompöösiä seremoniaa ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kaikilta osin tyylikkääksi. Kiusallinen on parempi laatusana.

Olisiko Suomen tie Natoon sitten voinut olla tasaisempi? Olisiko nöyryyttävät vaiheet voitu jotenkin välttää? Kuka teki suurimmat virheet? Kuka oli heikoin lenkki?

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto teki todennäköisesti ratkaisevimman virheen, kun Ruotsin kanssa päätettiin marssia Nato-ovesta sisään jääräpäisesti käsi kädessä.

Suomen ja koko Naton strategisten turvallisuuspoliittisten etujen kannalta on ilman muuta tärkeätä, että Suomesta ja Ruotsista tulee puolustusliiton jäseniä mahdollisimman samanaikaisesti. Suomelle jäsenyys oli kuitenkin alusta lähtien polttavampi kysymys kuin Ruotsille. Juuri siksi alusta lähtien olisi ollut viisaampaa varautua prosessien tiettyyn eritahtisuuteen.

Erityisesti Helsingissä, mutta myös Brysselissä ja Washingtonissa olisi pitänyt tietää, että Ruotsin ja Turkin suhteissa on paljon potentiaalisia hankauskohtia, jotka voivat jarruttaa jäsenyysprosessia.

Jäsenyyksien kytkemisellä Suomi avasi, Naton ja Yhdysvaltain tuella, pelin, jonka Erdoğan lopulta voitti. Tuo voitto kuitattiin 17. maaliskuuta Ankarassa. Turkin presidentti suitsutti Suomea suorastaan kiusallisen paljon ja ruoski Ruotsia pöyristyttävän kipakasti.

Suomi olisi voinut lähteä liikkeelle löyhemmällä Ruotsi-kytkennällä ja pyristellä siitä irti jo ennen viime kesän Madrinin Nato-huippukokousta. Erdoğanin kanssa painivalle Ruotsille olisi voinut olla enemmän hyötyä siitä, että se olisi saanut jo aikaisemmin tukea Naton jäseneksi jo hyväksytyltä Suomelta.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon tiettyä hyväuskoisuutta, johon Ruotsi-tandem perustui, on helppo ymmärtää. Kansallinen yksimielisyys Nato-jäsenyyden hakemisesta saavutettiin pikavauhtia ja se oli jotakuinkin aukoton. Lisäksi Turkkia ja Unkaria lukuunottamatta Nato-maat ratifioivat sekä Suomen että Ruotsin jäsenyydet ennätyksellisen nopeasti.

Naton mahtimaiden, ennen muuta Yhdysvaltain, Saksan ja Britannian voimattomuutta sopii sitävastoin ihmetellä. Myös Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg osoittautui heikoksi lenkiksi.

Washingtonista, Berliinistä ja Lontoosta saatu tuki Suomen ja Ruotsin jäsenyyksille on ollut kyllä ylitsevuotavaa. Erityisesti Turkin, mutta myös Unkarin painostaminen taas on ollut yllättävän vaisua ja tehotonta.

Syyttävä sormi osoittaa vääjämättä Yhdysvaltain presidenttiä Joe Bidenia. Yrittikö Valkoisen talon isäntä tosissaan piiskata Erdoğania? Jos yritti, miksi tulosta ei syntynyt?

Prosessi oli nöyryyttävä Bidenille ja Natoa ylivertaisesti johtavalla USA:lle. Tämä on Suomessa syytä muistaa, kun me Naton jäseninä tarvitsemme tukea ja luotamme siihen, että Yhdysvallat piiskaa epäröivät liittolaiset ruotuun.

Naton pääsihteeri Stoltenberg alleviivasi omaa voimattomuuttaan muistuttamalla toistuvasti, että esimerkiksi Makedonian kivinen tie Naton jäseneksi kesti kymmenen vuotta. Siihen verrattuna Suomen ja ehkä Ruotsinkin pyristely on jäämässä kohtuullisen lyhyeksi.

Tätä myös Suomessa on ahkerasti toisteltu, vaikka vertaus Makedoniaan ontuu. Aika oli silloin toinen. Euroopassa ei käyty täysimittaista sotaa. Naton ovella ei kolkutellut maa, jolla on yli 1300 kilometriä yhteistä rajaa länsiliittouman ykkösvihollisen Venäjän kanssa.

Suomi on Niinistön johdolla koko ajan torjunut kaikki spekulaatiot jäsenyysprosessiin liittyvästä kaupankäynnistä ja pelistä, jossa osapuolina ovat jäsenyyttä hakevien lisäksi USA, Turkki, Unkari, EU ja Venäjä. Ainakin ne.

Kaikkea muuta kuin arvokkaan prosessin loppumetrit kuitenkin osoittavat, että peliä pelataan ja se on häikäilemätöntä.

Unkari on ollut Turkin vasalli koko venkoilun ajan. Presidentti Viktor Orbán viivyttää Ruotsin jäsenyyden ratifiointia, jotta Turkki ei jää yksin jarruttajaksi eikä kaikki paine kohdistu pelkästään Erdoğaniin.

Unkarilla on myös EU-kuvioihin liittyviä kalavelkoja sekä Ruotsille että Suomelle.

Kokeneiden EU-diplomaattien mukaan ei olisi mikään suuri yllätys, jos Orbán aseenkantajineen nostaisi jäsenyyskortin pöytään, kun Ruotsin EU-puheenjohtajakaudella väännetään jostain Unkarin kannalta keskeisestä kysymyksestä − esimerkiksi maahanmuutosta. Se olisi kirvelevää myös Suomelle.

Prosessi siis jatkuu Ankaran fanfaareista huolimatta. Jo nyt voidaan sanoa, että Suomea on tässä arvottomassa näytelmässä nöyryyttetty muihin roolisuorittajiin verrattuna sittenkin kohtuullisen vähän.

Suomen historiallinen päätös liittyä Naton jäseneksi on se, mitä kannattaa juhlia. Jäsenyyden lopullinen sinetöinti on sittenkin vain muodollisuus. Se voidaan sivuuttaa suomalaisella viileydellä sitten, kun se tulee.

Paljon tärkeämpää on seurata, mihin globaali geopoliittinen tasapaino on Ukrainan sodan myötä kallistumassa. Tätä myös Niinistö korosti Ylen Ykkösaamussa, kun yksi yö oli nukuttu Ankaran kiusallisen shown jälkeen.