vierasyliö Myös metsätaloudella onmerkittävät vaikutukset vesistöihin

Vesiensuojelu on noussut

turveteollisuuden piittaamattomuuden vuoksi kansalaisten huolenaiheeksi. Eikä syyttä.

Ei ole hyväksyttävää, että turveteollisuuden päästöt

saavat jatkua reilusti väljemmin ehdoin kuin vaikkapa

kotitalouksien vesiensuojelulta vaaditaan. Vähemmälle

huomiolle on jäänyt, että

myös metsätalous aiheuttaa kestämättömän suuria vesistöpäästöjä.

Metsätaloudessakin haitallisimmat vesistöpäästöt

syntyvät toiminnasta turvemailla. Sieltä irtoaa eniten

orgaanista ainesta. Orgaaninen aines, osin karkeampi kiintoaines ja siitä yhä hienojakoisemmaksi muuttuva humusaines, kulkeutuvat veden

mukana helposti ja kauas.

Orgaanista ainesta irtoaa

aina kun turvemaan sammalkerros rikotaan. Kun paljas turve altistuu sateelle, kuivuudelle ja roudalle se pilkkoutuu ja karkaa sadeveden mukana ojiin ja edelleen järviin.

Turvemaiden metsätalouden perusmenetelmä, kunnostusojitus, aiheuttaa ensimmäisinä vuosina suuremman vesistöpäästön kuin uuden ojan

kaivaminen. Tämä johtuu

turpeen aiempaa pidemmälle edenneestä maatuneisuudesta. Turve on aiempaa hienojakoisempaa ja siksi helpommin

veden mukaan lähtevää.

Ojitusmätästys on vähintään yhtä paha kuormittaja kuin kunnostusojitus. Ojitusmätästys seuraa käytännössä lähes aina turvemaalla tapahtunutta avohakkuuta.

Kantojen nosto puolestaan aiheuttaa vielä suuremman, turpeennostoalueeseen

verrattavan valtavan päästön. Sen seurauksena maanpinta on kauttaaltaan avoin ja alttiina eroosiovoimille.

Hiekkaa ja muuta kiintoainetta karkaa vesiin myös

kivennäismaiden maanmuokkausalueilta, mutta painavaa kiviainesta voidaan pysäyttää jopa nykyisillä vesiensuojelumenetelmillä – kunhan kuopat, katkot ja valutuskentät vain pidettäisiin kunnossa.

Orgaanisen aineen päästöille

metsätalouden nykyiset

vesiensuojelumenetelmät ovat aivan yhtä tehottomia kuin turveteollisuuden vastaavat turvesoilla.

Turpeen kaivuun vesistöpäästöjä ei taloudellisesti

kannattavalla tavalla saada

kuriin.

Onko vesiensuojelun tehostamiseen metsätaloudessa

siis mahdollisuuksia? On, ja menetelmä on vieläpä yksinkertainen ja halpa: Kielletään turvemaiden avohakkuut.

Metsäntutkimuslaitoksen ja muiden tutkijoiden selvitysten mukaan metsää kasvavaa suota

ei tarvitse kunnostusojittaa, jos siellä on puustoa noin sata kuutiometriä hehtaarilla.

Tällöin puusto haihduttaa

kaiken ylimääräisen veden, eli kunnostusojituksesta tulisi vain turhia kuluja maanomistajalle.

Vähempikin puustomäärä riittää, jos sekapuuna on runsaasti haihduttavaa hieskoivua – turvemaiden peruspuulajia. Jos taas ensimmäinen ojitus

ei ole tuottanut yli sataa puukuutiota, on se alunperinkin ollut hukkainvestointi, jota ei kannata toistaa.

Samaan aikaan tiedetään, että turvemaalla puuston luontainen uudistuminen

siemenistä taimettumalla on helppoa.

Jos puustoa on turvemaalla 60–80 kuutiometriä hehtaarilla, taimettuminen puuston

alla on runsasta ja nopeaa, mutta onnistuu vielä suuremmillakin puumäärillä.

Edelliset tiedot yhdessä

tekevät turvemaiden metsätalouden vesiensuojelusta

yksinkertaista. Kun ei avohakata, ei tarvita kunnostusojitusta tai ojitusmätästystä

ja samalla vesistöpäästöt

pienenevät erittäin merkittävästi.

Ojitusten lopettamisella ja jatkuvapuustoisuudella on myös positiivinen vaikutus

ilmastoon, eliöstöön, virkistyskäyttöön ja maisemaan.

Vesiensuojelu ei vie siis

kilpailukykyä metsätaloudelta, vaan parantaa kannattavuutta

ja lisää toiminnan yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

Avohakkuuton metsätalous

on myös uuden metsälain

mukaan todellinen vaihtoehto.

Miksi valtio yhä tukee turhaa

ja monin tavoin haitallista kunnostusojitusta? Ojituksen tuet kannattaisi kokonaisuudessaan siirtää luontoarvosoiden ennallistamiseen. Siitä hyötyisivät kaikki.

Metsäalan on turha pelätä avohakkuukieltoa EU:sta,

koska avohakkuukielto turvemaille kannattaa asettaa jo alan oman tulevaisuuden vuoksi.

Yhteiskunnassa pärjäävät toimialat osaavat uudistua ja oppia myös toisten virheistä. Turveteollisuus on jääräpäisellä todellisuuden vähättelyllä ja omaan vahvaan asemaansa

luottaen tehnyt kaikkensa oman toimintansa lopettamiseksi. Se on syystäkin jäänyt vesiensuojelun pahantekijänä ”tikunnokkaan”.

Nyt on metsätalouden

etsikkoaika.

Osataanko toimialalla lukea ajan merkkejä ja muuttaa

toimintatapoja ajoissa järkevämpään suuntaan? Vai

uskotaanko vahvaan asemaan, jossa ihmisten huolta Suomen vesien tilasta ei tarvitse kuunnella? Se tie voi olla lyhyempi kuin uskotaankaan.

RISTO SULKAVA

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja.

Avaa artikkelin PDF