HEVOSELÄMÄÄ Karhuko siellä?
Hirvisalon maatilalla elämä sujui sota-aikana hiljaksiin. Hoidettiin karjalaislehmiä, jotka kodittomina ohjattiin Mallinkaistenjärven saareen. Me tytöt ajelimme häkkireellä heinää ja pahnoja riiheltä navetalle.
Jos Poju-hevonen oli edellisenä päivänä joutunut viipymään pitkään myllyreissulla, ei se tahtonut antaa valjastaa itseään.
Myllymiehellä oli toisinaan tapana jäädä maistelemaan muiden kanssa ”miestä väkevämpää”. Silloin tahtoivat unohtua ajan kuluminen ja hevosen tarpeet.
Seuraavana päivänä hevonen oli sitten tuiman oloinen. Se yritti potkia ja nirhaista hampaillaan. Rehun ajoon kuitenkin yleensä päästiin.
Olin silloin viidentoista vanha ja mielellään kaveria hevosen kanssa. Hoidettavana ollut iso lehmikarja tarvitsi päivittäin paljon rehua.
Kun olin saanut heiniä ja kauran pahnoja toimitettua navetalle, vein hevosen pilttuuseen ja laitoin sille kauraa rupuun. Hevonen havelsi kauraa innolla ja minä suin lautasia ja kaulan tienoota. Hevonen oli silmin nähden hyvillään.
Tyttöjen, Lainan ja Helmin, kanssa oli sovittu, että iltasella lähdetään hevosella tädille iltakylään. Maanittelin Pojun taas valjaisiin ja lähdimme pakkas-illan hämärässä laskeutumaan mäkeä järven jäälle. Poju asteli reippaasti pientä raviaskelta. Hain tytöt mantereen puolelta kyytiin.
Mentiin aikamme mutkaista tietä, kunnes Poju erään mäen alla teki topin ja jäi seisomaan keskelle tietä. Vaikka kuinka yritimme, ei hevonen liikahtanutkaan. Luulimme, että tiellä on karhu, emmekä uskaltaneet mennä katsomaan. Helmi yritti kovahermoisimpana vetää hevosta suitsista liikkeelle.
Meidänkin piti Lainan kanssa uskaltaa pois reestä.
Pimeässä pakkasyössä yritettiin kopeloida hevosen valjaita. Huomattiin, että valjastus oli auennut rinnuksesta. Huonosti solmitut hihnat olivat auenneet, ja hevonen oli niin viisas, että huomasi, etteivät kaikki vempeleet olleet kunnolla paikoillaan.
Saatuamme hihnat kunnolla kiinni pääsimme jatkamaan matkaa. Laulelimme muodissa olleita sotalauluja, kuten Kodin kynttilöitä, Eldankajärven jäätä ja Eerikaa.
Vihdoin tulimme Tyyne-tädin pihaan. Sidoimme Pojun ohjaimista kiinni rapun kaiteeseen, laitoimme sille heinäpussin kaulaan ja loimen selkään. Menimme tupaan selittämään innoissamme karhujuttua. Pari tuntia kului nopeasti ja taas piti lähteä pimeään pakkaseen.
Lähdimme ajelemaan metsän reunustamaa tietä. Muita kulkijoita ei matkan aikana näkynyt. Pojukin oli iloinen päästessään kotiin päin, eikä sitä tarvinnut hoputtaa.
Kotitallissa annoin Pojulle lämmitettyä vettä ja rupuun vähän kauroja. Muistin myös harjata sitä sualla muutaman vedon.
Ystävyys vaatii pientä hellimistä, vaikka vain harjausta ja vähän taputtelua. Eläimilläkin on tunteet.
MARTTA LEHTONEN
Turenki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
