Kotimaista ruokaa etsiväeksyy merkkiviidakkoon
Turku (MT)
”Liha ja maitotuotteet sekä vihannekset olivat helppoja. Haaste muuttui hankalaksi viimeistään leipähyllyllä.”
Näin kertovat Silva Wilander, Anna Setälä ja Joni Koskinen.
Teho plus -ympäristöhankkeessa työskentelevällä kolmikolla on takanaan viiden päivän haaste, jossa pyrittiin syömään vain suomalaista ruokaa. Näiden päivien aikana huomattiin, että kotimaisuudessa pysyminen vaatii suunnittelua ja tarkkuutta – sekä omat eväät töihin.
Haasteen keksi alun perin Koskinen. Lähtöajatus oli, että työviikon aikana ei syötäisi mitään muuta kuin Suomessa tuotetuista raaka-aineista valmistettua ruokaa.
Sitten alettiin pohtia, saako suolaa käyttää. Saa, koska se ei ole maataloustuote. Entä mausteita? Kotimaisia yrttejä on käytettävissä, mutta pippuriakin tarvitaan...
Lopulta päädyttiin siihen, että Hyvää Suomesta -joutsenlippumerkin kriteerit sopivat myös tälle ryhmälle. Siis että kaikki liha, kala, kananmuna ja maito ovat sataprosenttisesti suomalaisia, samoin kaikki yhden ainesosan tuotteet.
Kun kaikki tuotteeseen käytetyt raaka-aineet lasketaan yhteen, joutsenlipputuotteen suomalaisuusaste on vähintään 75 prosenttia.
Jotta haaste ei kävisi liian rankaksi, jokainen sai valita yhden poikkeustuotteen. Useimmille se oli kahvi, osalle suklaa.
Hankeväestä haasteeseen osallistui seitsemän henkeä. Tieto levisi Facebookin kautta, ja mukaan liittyi iso joukko muita.
Lihan ja maitotuotteiden suhteen ongelmia ei tullut, Setälä kertoo. Vaikka lihatiskissä on ulkomaisia tuotteita, kotimainen, hyvin merkitty vaihtoehto löytyy aina.
Myös vihanneksia oli helppo löytää, Wilander toteaa.
Hedelmistä vaihtoehtona oli vain omena, mutta täydennykseksi oli helppo kaivaa pakastimesta marjoja.
Mutta sitten se leipä! ”Se oli katastrofi”, Koskinen kertoo. Monen pikkukaupan leipähyllystä ei löytynyt yhtä ainutta Hyvää Suomesta -merkittyä leipää.
Koskinen päätyi leipomaan itse porkkanasämpylöitä.
Tosin jauhoistakaan ei läheskään aina tiedä, onko vilja kotimaista. ”Ostin Riihikosken myllyn jauhoja, joissa luki, että ne on tehty kotimaisesta viljasta.”
Lopulta ryhmä löysi Ruislandian jälkiuunipalat, joissa oli se kaivattu joutsenlippu.
Setälä miettii, puuttuuko joutsenlippu pikkuleipomoiden tuotteista merkin maksullisuuden takia vai käyttävätkö leipomot todella tuontijauhoa. ”Ei luulisi, että jauhon tuonti on kannattavaa, kun viljan hinta Suomessa on niin paljon Keski-Eurooppaa alhaisempi!”
Merkintöjen sekavuus uuvuttaa kotimaisuuden kannattajan.
Joissakin kaupoissa on oma merkki oman maakunnan tuotteille, mutta se ei välttämättä kerro, että raaka-aine olisi täysin suomalaista.
Yksi haasteeseen osallistuvista kertoi tekevänsä perheelle makaronilaatikkoa, makaroneissa kun oli avainlippumerkki. Toiset huomauttivat, ettei se kerro raaka-aineen vaan työn kotimaisuudesta.
”Emme tiedä, onko makaronia edes mahdollista tehdä kokonaan kotimaisesta viljasta vai vaatiiko se aina durum-vehnää.”
Luomu taas voi olla yhtä hyvin koti- kuin ulkomaistakin. Hiilijalanjälki- tai reilun kaupan merkki eivät nekään auta kotimaista haluavaa.
Jos ruuan ehtii itse laittaa perusaineista, kotimaisuudessa on helppo pysyä.
”Mutta heti kun ruuanlaittoon liittyy joku muu, tulee hankaluuksia”, Koskinen kertoo.
Työpaikka- tai opiskelijaruokaloissa on yleensä mahdotonta vakuuttua siitä, että kaikki olisi kotimaista. Siksi ryhmä päätyi turvautumaan omiin eväisiin.
”Se taas vaatii suunnitelmallisuutta”, Wilander sanoo. ”Et voikaan tulla töihin puoliunessa vaan heti aamulla täytyy olla skarppina.”
Perheiden sisälläkin tapahtui haksahduksia. ”Rouva paistoi kuhapalat vahingossa oliiviöljyssä”, Koskinen kertoo.
Wilanderin mies ripotteli ruuan päälle korppujauhoa. ”Sanoin hänelle, ettei se voi olla kotimaista, minä en ainakaan ollut sellaista löytänyt.”
Vaikka lipsumista tapahtui, ruokaa ei jätetty syömättä. Pois heittäminen ei kuulu ryhmän ajatusmaailmaan.
Wilander kertoo, että haasteviikon ruokavalio oli pakostakin terveellinen. Syötiin yksinkertaista perusruokaa.
Koskinen kaipasi makeaa. Yhtään taatusti kotimaista keksimerkkiä ei hänen silmiinsä kaupan hyllyltä sattunut. Lopulta keksittiin leipoa kauralastuja.
Jokainen kertoo tulleensa viikon mittaan tarkemmaksi. Pakkausmerkintöjä syynätään ajan kanssa ja valintoja tehdään eri perustein kuin aiemmin.
”Sanon usein lapsille kaupassa kovaan ääneen, että ei oteta tuota, se on ulkomaista”, Setälä kertoo.
Muutkin aikovat rohkaistua kyselemään kotimaisuuden perään kaupoissa ja ravintoloissa.
Ryhmän seuraava haaste voisi olla pitäytyminen varsinaissuomalaisessa ruuassa. ”Tai sitten se, että käytetään kaikki kaappeihin jääneet raaka-aineet loppuun”, Wilander sanoo.
SATU LEHTONEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
