Koulupäiväkirja Minun Sibeliukseni
Sibeliuksen juhlavuosi lähenee loppuaan. Nyt kysytään, mikä on ollut kunkin suhde säveltäjämestariin. Silloin ei voi sivuuttaa koulua, sillä kansakunnan kaapinpäälliset ovat kautta aikain olleet opetuksen ulkomuistia: Mannerheim, Kekkonen, Sibelius, etunimetkin ovat pudonneet pois.
Kun Jean Sibelius kuoli syksyllä 1957, opettajakoulutuslaitoksessamme musiikin lehtori järjesti juhlasaliin sävelauditorion, olihan laitos juuri saanut modernit äänentoistolaitteet. Opiskelijoilla oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa saliin vyöryvää jatkuvaa Sibeliuksen musiikkia. Se oli nuorelle opiskelijapojalle värisyttävä hetki, silloin tunsi olevansa mukana syvällä kansakunnan kulttuuriperinteessä.
Sittemmin, opettajakokelaana olimme kulttuurimatkalla pääkaupungissa tämän opettajagurun, säveltäjän ja urkurin johdolla. Kävimme oopperan baletissa ja sinfoniakonsertissa yliopiston juhlasalissa, eihän silloin Finlandia- tai Musiikkitaloja ollut. Kun sitten astuimme vierailulle Sibelius-Akatemiaan, tämä musiikin lehtorimme sanoi, että mitäs tänne hullujenhuoneelle kuuluu. Olisittepa nähneet rehtori Taneli Kuusiston ilmeen!
Joskus tuntui, että meitä musiikissa opetti maestro, joka ei luonteenpiirteittensä mukaan olisi kuulunut ainakaan pedagogiksi. Silti jotakin koko elämäkseni sain silloin, kun luennolla edessä oli Sibeliuksen musiikin partituurivihko (sävelteoksen graafinen esitys), suuri kuin tabloidilehden aukeama. Meidän piti seurata äänisinfoniaa ja nuottikulkuja instrumenttien väleillä sekä teemojen vaihteluita.
Jälestä päin, romaanikirjailijana huomasin, kuinka sinfonia ja romaani ovat kuin sukulaisia. Nuotit ja sanat ovat veljeksiä. Sekä sinfoniassa että romaanissa on sama rakenne; alkusoitto, teema, muunnelmia teemasta, finaali. Iloinen piccolo ja tummat patarummut löytyvät myös romaanista. Kiitos palkituista romaanieni muodoista kuuluu Sibeliuksen parituureille, joista en opiskelijapoikana vielä ymmärtänyt sitä syvintä. Vaikka musiikki on ollut minulle vain kuuntelua, kirjailijana se on merkinnyt välittämistä, luovaa tekemistä.
Sibelius-päiväkirjastani löytyy myös kohta, kun istuin kirjailijaystäväni Jouko Tyyrin kanssa kokouksessa kerran. Kysyin, mikä oli hänen lyhyen kulttuuriministerin aikansa sävähdyttävin anti. Tyyri sanoi heti: kyllä se oli Järvenpään Ainolassa, kun istuin Sibeliuksen tyttäriä vastapäätä ja allekirjoitettiin kauppakirja Ainolan ostamisesta valtiolle.
Eivät koulu ja kodit ole voineet sadan vuoden aikana välttyä Sibeliuksen antamasta joulun tunnelmasta. Hän sävelsi viiden joululaulun sarjan, joista tutuin lienee En etsi valtaa loistoa. Siinä onkin suomalaisen joulun sana- ja säveltaiteen syvintä perintöä. Ja kun tämän Topeliuksen sanoihin sävelletyn laulun esittää kansakoulunopettaja Jorma Hynninen, olemme joulun perimmäisessä kehdossa.
Toivotan tällä päiväkirjalla lukijoille hyvää joulun aikaa. Ei meillä olisi Sibeliuksen joulusäveliä enempää kuin muunkaan taidekulttuurin perinnettä, elleivät ne perustuisi kristilliseen etiikkakäsitykseen. Siksipä, menkääpä katsomaan lähikoulunne ikkunoita. Siellä on enkeleitä ja joulun tähtiä niin kauan, kunnes niiden esilläolo saatetaan kieltää koulussa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
