Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • vierasyliö Euroopan hullu vuosi

    Vuotta 1848 on opittu kutsumaan Euroopan hulluksi vuodeksi. Sitä on kutsuttu myös kansojen kevääksi ja vallankumousvuodeksi.

    Sitä valmistelivat teollistuminen, feodaaliajan rappio, nälänhädät ja kadot, Napoleonin sodat sekä liberalismin, sosialismin ja nationalismin aatteet.

    Espanja, Preussi ja Venäjä eivät sietäneet Napoleonin ryöstöretkiä ja Wienin tanssiva kongressi oli sekin nimensä veroinen.

    Kansallisuusaate, Wienin kongressi ja sen ”kolme kunniakasta päivää” vyöryivät läpi koko tuolloisen Euroopan ja Belgia, Kreikka sekä Puola asettuivat tsaaria vastaan. Koko Eurooppa oli liikkeellä ja se ulottui myös globaalina ei vähiten Brasiliaan.

    Eugene Delacroixin maalaus vuodelta 1830 ”Vapaus johtaa kansaa” tuli tuo ajan symboliseksi

    näyksi kansakuntien esteettiseen sosiaaliseen pääomaan, symboliikkaan.

    Eurovaali 2014 toi mukanaan yli sata eurokriittistä meppiä. Eniten

    heitä valittiin Ranskassa, Britanniassa, Tanskassa mutta myös liki jokaisessa EU valtiossa, ja Suomessa Perussuomalaisena puolueena jo viisi vuotta aiemmin.

    Samaan aikaan Ukraina oli jo liki sisällissodan partaalla ja Venäjä kävi taistelua omasta asemastaan idän ja lännen uudessa globaalissa asetelmassa, jossa sen asema oli, jälleen kerran, uhattuna.

    Järjestettiin irvokkaita vaaleja, joita oli edeltänyt arabi-islamilainen vallankumousten aalto ja

    talouden syvä kriisi yhteisen

    valuvikaisen valuutan kourissa. Välimereisen Euroopan alueella nuorista puolet oli työttömänä.

    Suomessa työttömyys läheni puolta miljoonaa ja silti maa oli luottoluokituksessa, pysyvän lamankin kourissa ja taantumassa, kolmen A:n eurooppalainen valtio.

    Oli pidettävä yllä uskoa hallitukseen, jota ei enää ollut. Meppivaaleissa valitut edustivat vajaata 10 prosenttia kansanvallan äänioikeutetuista. Sama toistui joka valtiossa.

    Kuka käytti ja kenen antamalla mandaatilla valtaa tässä uudessa uljaassa Euroopassa?

    Oliko valta annettu vai oliko se ryöstetty?

    Euroopan uusin hullu vuosi alkoi jo globalisaation aamuna, jolloin Aasia, ja ensimmäisenä Kiina, oli ottanut asemansa globaalissa kilpailussa ja Yhdysvallat taisteli

    poliittisen ja taloudellisen asemansa puolesta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

    Venäjä ei ollut koskaan toipunut tuosta alennustilasta, eikä

    se ollut ensimmäinen kerta

    valtaisan maan historiassa. Sen satelliittivaltioita kosiskeltiin mukaan uuteen maailmanjärjestykseen muistamatta, kuinka

    niiden historia oli pikemminkin euraasialainen ja slaavilainen kuin eurooppalainen.

    Euroopan niemen elämä oli ollut sodissa ja suurin muuttaja

    oli juuri tuo Euroopan hullu

    vuosi 1848. Se vain oli unohdettu ja myöhemmät sotamme muistettiin. Ei niiden juuria ja juurettomuutta, eurooppalaista yhteistä painajaistamme.

    Imperialismin aikana tehtyjä

    ”löydöksiä” ja niiden oppimatonta ryöstöä ja käyttöä vanhalla mantereella. Käytettiin tieteitä ja taiteita, joita ei tunnettu lainkaan. Syntyi aatteita, joita ei osattu valjastaa muuhun kuin väkivaltaan, eurooppalaiseen osaamiseen, kulttuuriin ja sosiaaliseen pääomaamme.

    Kun hullun vuoden suuret

    aatteet joutuivat kriisiin, alkaen sosialismista ja liberalismista, demokratiasta ja sen ikivanhoista

    instituutiostamme, uuden internetin ja sosiaalisen median maailmassa, perinteisen vallan, väkivallan vähättely osana 7 000 miljoonan ihmisen uutta vuosituhatta, oli jäänyt vähemmälle huomiolle.

    Euroopan hullun vuoden aikoihin 1830-luvulla Aasia oli vähäinen vaikuttaja, Yhdysvallat ja Nato tuntemattomia ja imperialismi eli omaa elämäänsä, valkoisen miehen tautia.

    Taantuma traumana 2000- luvulla tähän aikaan oli sula

    mielettömyys ja sitä ylläpitivät

    Euroopan ikivanhat sosiaalisen

    pääoman ja instituutioiden muistot, niiden rauniot. Eurooppa alkoi yhdentyä 1830-luvun hengessä ja tanssien Wienin tanssivan kongressin tahdissa, yksi eteen, kaksi taakse.

    Valtaosa eurooppalaisista ei vaivautunut vuoden 2014 vaaleihin. Ne jotka vaivautuivat, perustivat uuden liikkeen, johon tulivat mukaan etenkin britit, ranskalaiset, tanskalaiset ja myös suomalaiset jo vuonna 2009 omalla piskuisella perussuomalaisella kansanliikkeellään.

    Se oli hyvin suomalaiskansallinen ja mukautui myöhemmin yleispuolueeksi vihreän liikkeen, kristillisten tai kielipuolueen, työväenpuolueiden kanssa, vanhan agraarin puolueen rinnalla oppositiossa.

    Sen sijaan eurooppalaiseen liikkeeseen kuului yli sata meppiä. Enemmän kuin kaikki Saksana mepit yhteensä. Sellaista ei voi sivuuttaa, Saksa käyttää meppeineen suvereenia valtaa Unionin sisällä. Eurooppalaiset ”persut” eivät ole suomalaisia ensinkään. He käyttävät valtaa suvereenisti ja empimättä.

    Maailma oli muuttunut ja

    Eurooppaa ravisteli valtava työttömyys, uudet globaalit

    kilpailijat, väestöräjähdys,

    pakolaisvirrat, Intian vaalit

    sekä globaali ilmastomuutos, Ukrainan oireilu, Venäjä, uusi maailmanjärjestys.

    Euroopan hullu vuosi 2014 on myös sen uuden mahdollisuuden alku, viisauden vuosi, jos se osataan sellaisena käyttää

    eikä anneta taantuman ja

    turhauman viedä meitä 1800- luvun alun vuosikymmenille,

    joiden lopputuloksen me jo tunnemme.

    Eurooppa Aasian niemenä, osana Euraasiaa ja vanhan imperialisminsa vankina, on pian 10 miljardin ihmisen elettäväksi

    levottomuuden pesäke, jossa valtaa on kyettävä käyttämään rinnan niiden voimien kanssa,

    joiden juuret ovat Euroopan suuressa vuodessa ja sen synnyssä sekä vuoden 2011 suurissa tapahtumissamme ja uuden

    aikakauden alussa.

    Tämän ymmärtämiseen ei jää nyt paljoa aikaa tuhlattavaksi. Aika on nyt pysähtynyt hetkeksi ennen kuin jatkaa matkaansa

    edelleen syvempään taantumaan ja väärään suuntaan,

    aggressiiviseen traumaan.

    Ellei joku noista yli sadasta mepistä ota ja käännä ajan

    pyörää jälleen nousuun ja ihmiselle suotuisampaan suuntaan, nuorille työtä järjestäen ja veroparatiisit lakkauttaen, vaihtaen johtoa myös EU:n sisällä, ei vain Ukrainassa.

    MATTI LUOSTARINEN

    Kirjoittaja on professori, emeritus, filosofian sekä valtiotieteen

    tohtori ja dosentti.

    Avaa artikkelin PDF