Uutistausta Mitä isot edellä
Kesäkuun puolivälissä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov antoi maansa keskustelevisiolle laajan haastattelun, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti keskustelusta, jonka hän hieman aiemmin oli luottamuksellisesti käynyt presidentti Sauli Niinistön kanssa Kultarannassa.
Näin ei ole tapana tehdä. Niinistön edeltäjille näin ei tehty koskaan. Heidän keskustelujaan naapurin päämiesten kanssa pidettiin Suomessa niin salaisina, ettei niistä laadittuja muistioita saaneet lukea edes kaikki ulkoministeriön korkeimmat virkamiehet. Lavrovin menettely oli ylimielinen ja naapuria väheksyvä.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Lavrovin viitoittamaa tietä kulki viime viikolla myös oma ulkoministerimme Erkki Tuomioja. Hän otti puolestaan tähtäimeen pienen eteläisen naapurimme päämiehen Toomas Hendrik Ilveksen.
Tuomioja kommentoi Ilveksen pari päivää aiemmin pitämää puhetta, jossa Ilves vertasi Itä-Ukrainan tapahtumia Viroon vuosina 1919 ja 1940. Tähän Tuomioja kommentoi: ”Ilveksen maailmankuva on muodostunut Münchenissä ja Yhdysvalloissa silloin, kun muut ovat eläneet ja tulleet toimeen täällä.”
Pilkka sattui, koska syyllistävää keskustelua ulkovirolaisten asemasta on Virossa käyty maan uuden itsenäisyyden alusta alkaen – ja koska ulkomailla syntymistä tuskin voi pitää Ilveksen omana valintana.
On onnetonta, että välikohtaus sattui sen jälkeen, kun Ilves oli päättänyt virallisen Suomen vierailun, jota hän Niinistölle pitämässään kiitospuheessa piti presidenttikautensa onnistuneimpana. Ja kun uusi pääministerimme oli aiemmasta kaavasta poiketen päättänyt suunnata ensimmäisen tervehdyskäyntinsä Viroon.
Viron radion suositussa ajankohtaisohjelmassa Tuomiojan lausunto tulkittiinkin yritykseksi kampittaa nuorta pääministeriä.
Onnettominta on, että näin ei tapahdu ensi kertaa. Kesän 2008 Georgian sodan jälkeen silloinen presidentti Tarja Halonen leimasi eteläisen naapurimme koko kansan toteamalla, että he kärsivät kollektiivisesti ”post-sovjeettisesta traumasta” eivätkä he näin ollen kykene hoitamaan suhteitaan Venäjään asiallisesti.
Suhteet Viron korkeimpaan johtoon katkesivat heti ja olivat täysin poikki koko seuraavan syksyn. Suomessa nolo asia pidettiin kuitenkin visusti salassa. Yrityksistä huolimatta sovintokokousta ei saatu aikaiseksi.
Kertaalleen sellaisen koolle kutsumista yritti myös silloinen ulkoministerimme Alexander Stubb, mutta ilman toivottua tulosta.
Tammikuun 2009 alussa tilanne oli jo niin tulehtunut, että kummallakin puolella tajuttiin, että kiistassa oli vain yksi voittaja: Venäjä. Vaikka presidentti Ilves katsoi aivan oikeutetusti, että hän on asiassa vääryyttä kärsineen osapuolen edustaja, hän suostui – kolmen tuloksettoman pyynnön jälkeen – saapumaan salaa Helsinkiin kahdenkeskiseen tapaamiseen presidentti Halosen kanssa.
Kävi myös niin, että silloisen pääministerin Matti Vanhasen alaisuudessa toiminut valtioneuvoston kanslia pääsi perille välirikon todellisesta vakavuudesta ja sen syystä. Sieltä käsin tehtiin presidentin esikunnalle selväksi, että tapaamisella voi olla vain yksi lopputulos: sen on onnistuttava.
Tapaaminen tuotti toivotun tuloksen, ja presidenttien välit korjautuivat muodollisesti korrekteiksi – lämpöä niissä ei ollut sitä ennen eikä sen jälkeen.
Kaiken ratkaisi Ilveksen Helsinkiin etukäteen välittämä viesti: ”Olen valmis saapumaan sovinnollisella mielellä. Mutta jos minua taas ryhdytään sormi pystyssä opettamaan, miten Viron tulee hoitaa suhteensa Venäjään, silloin minä suutun, ja asia menee vain entistä huonommaksi.”
Erkki Tuomioja toisti asiallisesti ottaen saman syytöksen, jonka Halonen esitti Georgian sodan jälkeen, mutta kohdistaen sen tällä kertaa yhteen henkilöön.
Ehkä tällainen psykologisointi voisi loppua. Asiaton on niin ikään Tuomiojan toteamus siitä, että arvostuksen puutteesta aiheutuvasta traumasta kärsii myös Venäjän presidentti Vladimir Putin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
