hevoselämää Perunakauppias
”Ostakaa perunoita, ostakaa perunoita!”
Möreä miehen ääni kaikuu kolmirappuisen kerrostalon pihalla. Hevosen kaviot kopsahtelevat asfalttiin, kun perunakauppias saapuu pihaan. Kuski hyppää alas kärryiltä, menee kärryjen taakse ja nykäisee kuormaa peittävän säkkikankaan sivuun. Samassa kärryt nytkähtävät eteenpäin.
”Pruu, Poika”, mies huudahtaa, mutta hevonen on jo päässyt omasta mielestään sopivampaan paikkaan.
”Se on omaperäinen tuo teidän hevonen”, sanoo Lahtiska, joka on jo korin kanssa ehtinyt pihalle.
”Onhan se, pysähtyy mihin tahtoo”, sanoo kauppias ja ottaa ison kapan käteensä valmiina kaupantekoon.
”Juu, laitetaan iso kappa pottuja, niin kuin ennenkin, kyllä kauppias tietää”, sanoo Lahtiska ja katselee A-rapun suuntaan.
”Ettei vaan ole Koskisen Maire taas kipeänä, kun ei ole ostoksille tullut”, puhelee Lahtiska kuin itsekseen.
Muutama talon rouva on jo saapunut kärryjen viereen. Pari pikkupoikaakin on käsketty kotoa perunoiden hakuun.
Talon tenavat ovat rynnänneet hevosta katsomaan. Hevosen vaalea harja heilahtaa, kun sen nyökkää päätään lasten suuntaan. Joku rohkea uskaltaa silittää turpaa.
”Se on kuulkaas kakarat hieno hevonen, sillä on sellaiset juoksijan sukujuuret, että voitaisiin lähteä Pojan kanssa vaikka kilpailemaan kylmäveristen raveihin.”
Kauppias juttelee lapsille kaupanteon lomassa. On selvästi ylpeä hevosestaan ja kehuu sitä joka kerta käydessään. Lapset ovat kesän aikana kuulleet useaan kertaan Pojan sukujuurista. Lasten mielestä hevonen on mukava. Hyvähän se on, että sukujuuretkin on kunnossa.
Pikku-Liisa seisoo kärryjen vieressä ja katsoo hevosta ihaillen. Liisa rakastaa hevosia, joita näkee täällä kaupungissa harvoin. Maalla niitä vielä on, vaikka kesälomalla ollessaan Liisa onkin kuullut, että monessa talossa on jo traktori. Sukulaistaloonkin on sellainen jo tullut, ja hevonen on viety makkaratehtaalle.
Pikku-Liisa päättää hakea kotoa hevoselle leipää ja kiiruhtaa kohti A-rappua. Neljänteen kerrokseen kestää, ja Liisa pelkää, että kauppias ehtii lähteä hevosineen. Kolmannessa kerroksessa seisoo Koskisen täti tasanteella.
”Liisa, kun olet kiltti tyttö, niin voisitko käydä ostamassa minulle perunoita”, täti kysyy.
Liisa suostuu, kun ei kehtaa sanoa, että olisi kiire leipää hakemaan.
”Tule sisälle niin annan sinulle rahaa”, sanoo Koskisen täti lempeästi. Liisa menee sisälle ja odottaa. Rahat saatuaan hän tekee kiireesti lähtöä.
”Saat pitää loput rahoista”, täti huikkaa, kun Liisa on jo sulkemassa ovea.
”Kiitos”, Liisa lähtee nopeasti alas portaita. Enää ei ole aikaa käydä hakemassa leipää.
”Hei Liisa, tule vielä takaisin”, Koskisen tädin ääni tavoittaa Liisan kakkoskerroksessa. ”Unohdin nämä leivänkannikat, jos haluat viedä kauppiaan hevoselle.”
Liisa ryntää hymyillen takaisin ja nappaa tädin kädessä olevan pussin.
”Kyllä haluan, kiitos ja nyt minun täytyy mennä”, Liisa pinkaisee alas portaita.
Kauppias on jo kääntänyt kärryt ja peittelee kuormaa C-rapun edessä. Syysleimut tuoksuvat makeasti. Liisa juoksee kärryjen luo ja pyytää pienen kapan perunoita.
”Saako hevoselle antaa leipää?” Liisa ravistaa paperipussia kauppiaan edessä. Hevonen hörähtää ja kääntää päätään Liisan suuntaan.
”Poika ilmoitti jo, että kyllä kelpaa”, sanoo kauppias ja naurahtaa.
Onnellisena Liisa syöttää hevoselle kaikki pussissa olevat leivänkannikat. Hevonen hirnahtaa ja kuopii kaviollaan kovaa pihaa.
”Nyt taas mennään”, sanoo kauppias, hyppää kuskinpukille ja tarttuu ohjaksiin.
”Älkää sitten koskaan viekö hevosta makkaratehtaalle”, huutaa Liisa kauppiaan perään.
”No en varmasti”, vastaa kauppias iloisesti virnistäen.
SEIJA SALMELA
Espoo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
