Valtiot vakoilevat toisiaan ikuisesti

jukka pasonen Kuva: Viestilehtien arkisto

Vakoilusta tulee mieleen sarjakuvat tai joku agenttihupailu, jossa hattupäinen yksityisetsivä tarkkailee kohdettaan sanomalehteen tehtyjen silmänreikien läpi.

Todellisuudessa vakoilua esiintyy valtioiden välillä aina ja ikuisesti.

”Se kuuluu valtioiden tapaan hankkia tietoa päätösten pohjaksi”, sanoo aiheeseen perehtynyt tutkija Juho Kotakallio. Hän puhuu mieluummin tiedustelusta, jonka osa-alue vakoilu on.

”Tai oikeastaan pitäisi puhua laittomasta tiedustelusta, joka on kriminalisoitu.”

Vakoilutapaukset nousevat Suomessa hyvin harvoin julkisuuteen. Kotakallion mukaan tapaukset hoidetaan vähin äänin esimerkiksi karkottamalla diplomaatti maasta. Oikeustapauksia on kertynyt vain muutama.

Viimeisin, toissa vuonna julkisuuteen noussut tapaus kohdistui ulkoasiainministeriöön. Tuntemattomaksi jäänyt taho lypsi haittaohjelman avulla rekkalasteittain salaista materiaalia. Erityisen kiusallista on, että vuoto kesti luultavasti vuosia.

Uutisissa katseet kääntyivät Venäjän ja Kiinan suuntaan.

Kotakallion mukaan ulkoasiansihteeri Olli Mattila luovutti vuosina 1997-98 tietoja Venäjän tiedustelupalveluun Suomen ulkomaankaupasta ja -suhteista.

Googlaamalla löytää muitakin tapauksia. Vuonna 2012 Kööpenhaminan yliopiston suomalaisprofessori Timo Kivimäki tuomittiin Tanskassa viideksi kuukaudeksi vankeuteen lievästä vakoilusta Venäjän hyväksi. Tapaus nostatti Tanskassa keskustelun, missä menee vakoilun ja yhteydenpidon raja.

Alpo Rusin tapausta käsiteltiin mediassa 2000-luvun alussa laajasti. Lopulta kävi ilmi, että tietoja Itä-Saksaan oli vuotanut Alpo Rusin veli Jukka Rusi.

Historiallisesti valtioiden harjoittaman tiedustelun aktiivisuutta on arvioitu lähetystöjen henkilökunnan määrällä.

Diplomaattien ohella vakoojia ovat olleet lehdistöattaseat, sotilasasiamiehet, toimittajat ja liikemiehet. Henkilöt, jotka pääsevät työnsä puolesta kiinnostaviin piireihin.

Motiivi vakoiluun voi olla raha tai vaikka rakkaus. Aloittelevalta vakoojalta pyydetään ensin vähempiarvoista tietoa ja sitten peli pikkuhiljaa kovenee.

Iso osa urkittavista tiedoista perustuu julkisen tiedon vahvistamiseen. Onko presidentti sairastunut tai onko jokin merkittävä yhtiö menossa nurin?

Uusi teknologia on tuonut uusia ulottuvuuksia tiedusteluun. Valtiollisten toimijoiden ohella palvelunestohyökkäyksiä masinoi sekalainen seurakunta hakkereita.

”Tiedustelu on helpottunut, kun keinoja on enemmän. Se tekee torjunnastakin vaikeampaa. Lisäksi lainsäädäntö laahaa perässä”, Kotakallio toteaa.

Suomi harjoittaa tiedustelua ja vastavakoilua itsekin. Viranomaistahojen tiedusteluvaltuuksia on pohdittu viimeksi puolustusministeriön tiedonhankintalakityöryhmässä.

Kotakallio käyttää tietolähteinään julkisia arkistoja. Hän on tehnyt väitöskirjan Ison-Britannian tiedustelutoiminnasta Suomessa vuosina 1918–1941. Nykypäivän vakoilusta muodostuu käsitys seuraamalla uutisia.

Kotakallio tarkkailee, miten Suomi vastaa muiden harjoittamaan, laaja-alaiseen tiedusteluun.

Suomessa valtuudet tietoliikenteen seuraamiseen ovat heikot verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Kysymys herää, pitäisikö valtuuksia lisätä.

KATJA LAMMINEN

Avaa artikkelin PDF