HEVOSELÄMÄÄ Lähes rohkea
Nykyisin suhtautumiseni hevosiin on jo lähes rohkeaa. Tuntemukseni ovat muuttuneet vuosien mittaan yhä varmemmiksi. Kun seitsemän vanhana aloitin hevosharrastuksen, melkein kahdeksan vuotta sitten, en olisi uskonut voivani olla niin hevosrakas, että edistyisin tähän pisteeseen. Rohkeuteni on lisääntynyt pikkuhiljaa.
Kun ensimmäisen kerran tulin tallille varaamaan ratsastustuntia, joutui äitini hoitamaan puhumisen. Minä katselin silmät tuikkien taitavia ratsastajia laukkaamassa kentällä. Toivoin joskus itsekin olevani yhtä hyvä. Hevosiin en uskaltanut edes koskea.
Minä olin alle puolitoistametrinen pikkutyttö ja pelkäsin jykeviä suomenhevosia. Pelkäsin hevosia vielä muutaman vuoden ratsastusharrastuksen aloittamisen jälkeen. Tallilla kuljin tiukasti kokeneempien perässä ja äitini auttoi hevosen suitsemisessa.
Kolmeen vuoteen en edistynyt ratsastamisessa. Ratsastuksenopettaja piti minua vuodesta toiseen liinassa. Olin pudonnut tallin korkeimman hevosen selästä ja satuttanut häntäluuni maahan mätkähtäessäni, mistä pelkoni oli vain kasvanut.
Vanhempani eivät halunneet maksaa kalliita tunteja narun päässä ratsastamisesta, ja minun piti valita, halusinko kehittyä ja oppia ratsastamaan itse, vai lopettaisinko koko touhun.
Uskaltauduin jatkamaan ja pikkuhiljaa pelko katosi. Aluksi uskalsin yhdessä äidin tai ratsastuksenopettajan kassa harjata kilteimpiä hevosia ja opin niistä uusia asioita.
Ymmärsin, että selästä käsin oppii vain hallitsemaan hevosta, mutta sen luonteen oppii vasta viettämällä aikaa sen kanssa. Hevosiin pitää tutustua niin kuin tutustutaan uuteen ihmiseen.
Olen oppinut myös sen, ettei kukaan ole valmis ratsastaja tai hevosihminen, vaan aina oppii uutta. Hevoset opettavat paljon, ja niiden kanssa toimiminen kasvattaa luonnetta.
Hevoset voivat olla myös ystäviä, jotka eivät kerro asioitasi eteenpäin. Ne ymmärtävät ihmisen mielialoja. Ne huomaavat huonotuulisuuden, surut ja ilot ja käyttäytyvät sen mukaan.
Liian nopeasti on turha yrittää oppia, oikotietä ei ole. Ehkä hevosissa onkin parasta juuri niiden haasteellisuus, se, ettei koskaan voi olla varma siitä, mitä ne seuraavaksi tekevät.
Toisaalta hevosten seurassa tuntee olonsa turvalliseksi, mutta toisaalta vatsanpohjassa on jatkuvasti kutkuttava tunne, kun ei tiedä, mitä metkuja ne miettivät.
Enää vuosiin en ole pelännyt hevosia niin kuin silloin pikkutyttönä. Hoidan itse hevosen, jolla ratsastan. En pelkää enkä ujostele. Autan myös muita ja huolehdin ympäristöstä.
Nykyään olen itse se henkilö, jota pienet lapset katsovat ihaillen. Saan viimein olla se ratsastaja, joka halusin jo pienenä olla.
Nyt, kahdeksan harrastusvuoden jälkeen, olen kokeillut jo vaikka mitä. Olen ratsastanut ilman satulaa ja harjoitellut kouluratoja. Jokaiseen tuntiin kuuluvat myös lyhyet estesarjat.
Viimeiset vuodet olen myös vikeltänyt. Siinä olen ollut kilpailuissakin ja pidän lajista kovasti. Liikkeitä tehtäessä on luottamuksen hevoseen oltava kunnossa. Myös hevosen on luotettava ratsastajaan.
Mutta vaikka olen kehittynyt niin ratsastajana kuin hevoshoitajanakin, en ole valmis, enkä tule olemaankaan. Kehitettävää riittää aina. Ehkä muutaman vuoden päästä keksin uusia adjektiiveja kuvaamaan suhtautumistani hevosiin.
VERA
Hämeenlinna
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
