VIERASKOLUMNI Viljelytekniikat yhdentyvät

Itämeri-työssä joutuu tavan takaa pohtimaan maanviljelyn eri ongelmia. Jos joku on kolumnejani lukenut, on huomannut, että minulla tämä harrastus on laajennut maailmanlaajuisten elintarvikekysymysten pohdintaan.

Viime kolumnissani esitin kolme yksinkertaista keinoa vähentää maatalouden päästöjä. Ne ovat peltojen kalkitus, rinnepeltojen käyttö nurmina, karjanlannan kerääminen talteen ja sen jalostaminen uudelleen mahdollisimman varmatoimiseksi lannoitteeksi.

Sain runsaasti perusteltua kritiikkiä siitä, että en maininnut ojitusta eli laajemmin ottaen vesitaloutta ravinteiden hallitussa käytössä mahdollisimman suuren sadon varmistamiseksi ja siten päästöjen minimoimiseksi.

Hyväkuntoinen pelto ja toimiva ravinnekierto ovat niin maatalouden kuin Itämeri-työnkin perusta. Puhumattakaan maailmanlaajuisesta ruokaturvasta.

Siis ne keinot, joilla voimme pelastaa Itämeren, ovat yksinkertaisesti hyvää ja tervejärkistä maataloutta. Kuohkea humusperäinen maa, jossa on toimiva vesitalous, on aina ollut ammattitaitoisten viljelijöiden tavoite.

Karu totuus kuitenkin on, että maatalous kokonaisuutena on etääntynyt näistä tavoitteista niin täällä Itämeren valuma-alueella kuin muuallakin maailmassa.

Liian märkä tai peräti tulviva maa-alue vie ravinteet mennessään tai haihduttaa typen taivaalle vaarallisina yhdisteinä, kuten ilokaasuna. Huonosti käy myös liian kuivalle maalle. Ravinteet katoavat tuulen mukana.

Minulta kysytään usein, mikä tapa viljellä on paras Itämeren kannalta. Edellä sanottu kertoo olennaisen.

Sen lisäksi on oikeastaan kolme eri tapaa käyttää ravinteita järkevästi ja siten päästää niitä mahdollisimman vähän vesistöihin tai ilmaan. Ne ovat maksimisatojen tavoittelu, suorakylvö ja luomu. Niissä on yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Yhdistävää on se, että kussakin näistä pyritään maan rakenteen optimointiin mahdollisimman kuohkeaksi ja ravinteita hyvin hyödyntäväksi.

Eroja löytyy sitäkin enemmän. Luomun verraton etu on, että se kierrättää ravinteet ja sitoo typpeä ilman hiilijalanjälkeä, joka syntyy teollisesta typestä. Torjunta-ainejäämiä ei luomupelloilta kulkeudu vääriin paikkoihin.

Sen sijaan pienempiä hehtaarisatoja kritisoidaan. Tarvitaan enemmän peltoa, ja siten syntyy potentiaalisia päästökohteita enemmän kuin konventionaalisessa viljelyssä. Toisaalta luomusadot paranevat ajan mittaan, kun pellon humuspitoisuus kasvaa ja pieneliöstö pääsee töihin.

Suorakylvöön siirtyminen kuohkeuttaa maan nopeasti, joten menetelmä toimii hyvänä ravinteiden sitojana paitsi aivan maan pinnassa. Suorakylvö säästää myös ajokilometrejä pellolla. Ongelmana on glyfosaatti eli tunnetummin Roundup, jota joudutaan käyttämään rikkakasvien torjunnassa, kun maata ei käännetä. Monissa paikoissa on viitteitä siitä, että syntyy glyfosaatin kestäviä rikkakasveja. Sitä löytyy jo rintamaidostakin.

Tarkat viljelijät voivat päästä huikeisiin satoihin käyttämällä kaikkia ravinteita ja torjunta-aineita optimaalisesti – ja paljon. Siihen kaikki tietysti pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä. Tätä perustellaan sillä, että näin maaperän ravinteet tulevat parhaiten käytetyiksi eikä synny ylijäämiä. Periaatteessa näin onkin, jos hyväksyy keinolannoitteet tunnettuine ja tuntemattomine riskeineen, eikä mikään mene pieleen.

Sivusta seuraajana arvelen kuitenkin, että nämä metodit tarvitsevat toisiaan. Jokaista voi ja pitää kehittää, jotta pääsemme kestävään maatalouteen ja turvaamme omavaraisuuden niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisesti.

Tämä koskee siis viljanviljelyä. Tunnetusti ongelman ydin on, että lihantuotanto ja kasvinviljely ovat ajautuneet erilleen väkilannoitteiden myötä. Ne pitäisi yhdistää uudelleen ja minimoida väkilannoitteiden käyttö, mikäli mielimme tähän päämäärään päästä.

Avaa artikkelin PDF