Navetan pienuus yllätti äidin,lehmien valtava koko tyttären

Matilda ja Minni pysyttelevät tiiviisti äiti-Marikan lähellä. Lehmät ovat hiukan pelottavia, vaikka niillä onkin lempeät silmät. Kari Salonen Kuva: Viestilehtien arkisto

Olen usein miettinyt,

voisiko

joltakin maito-

tilalta

kysyä,

saako

teille tulla

tutustumaan.

Mutta ei ole tullut kysyttyä.

PAIMIO (MT)

”Steriiliä ja suurta, viimeisen päälle koneellistettua.”

Tämä on salolaisen Marika Hietasen, 44, olettamus suomalaisen maidontuotannon nykytilasta.

Hietanen on käynyt maitotilalla viimeksi lapsena. Silloin hän asui Hollolan kirkonkylällä. Naapurinavetassa sai käydä lehmiä katsomassa ja sieltä saatiin harvinaista herkkua, ternimaitoa.

Nykyään tuotanto on varmaan täysin toisenlaista kuin silloin, tehokasta ja teknistä, Hietanen arvelee. ”Tilojen pitää olla suuria, jotta ne antaisivat toimeentulon edes toiselle puolisoista. Ruuan hinnasta jää viljelijälle hyvin pieni osuus.”

Nyt äiti ja perheen kaksi nuorinta, 8-vuotias Matilda ja 1,5-vuotias Minni, pääsevät katsomaan, pitävätkö ennakkomielikuvat paikkansa. Olemme matkalla paimiolaisen Heikki Kuparisen tilalle, ja Hietasella on lupa kysyä mitä ikinä mieleen juolahtaa.

25 vuotta Nokialla työskennelleen Hietasen läheiseen tuttavapiiriin ei kuulu maanviljelijöitä. Siksi hänen tietämyksensä tämän hetken maataloudesta on lehtien ja television varassa.

Asia kiinnostaa kyllä kovasti. ”Olen usein miettinyt, voisiko joltakin maitotilalta kysyä, saako teille tulla tutustumaan. Mutta ei ole tullut kysyttyä.”

Maitotuotteita kuluu viisilapsisessa perheessä paljon: maitoa, jugurttia, raejuustoa, rahkaa, juustoja, jäätelöä... ”Meidän 17-vuotias poika voi juoda litran punaista maitoa ihan tuosta vain.”

Vaikka navetta on Hietaselle vieras maailma, hän luottaa suomalaiseen laatuun. ”Hoitovapaalla pitää vilkuilla hintoja, mutta mielelläni ostan kyllä Valion tuotteita tai muuten kotimaista.”

Matkalla Hietanen pohtii, onko Kuparisen tila ”niitä Valion laatutiloja, joiden kylttejä on nähty mainoksissa”.

Vastaus saadaan heti tilan tienhaarassa – siinähän se tutun näköinen lehmäkyltti seisoo.

Tilalla vastaan tulee riehakas paimenkoira ja sen jäljessä rauhallinen isäntä.

Heikki Kuparinen on tottunut vastaamaan kuluttajien kysymyksiin. Tilalla on jo kolmena kesänä järjestetty avointen ovien päivä yhdessä paikallisen tuottajayhdistyksen kanssa. Lisäksi isännöidään koululuokkien vierailuja.

Tervehditään ja suunnataan saman tien navetalle.

”Mihin nyt tultiin”, Hietanen kysyy.

Maitohuoneeseen, Kuparinen vastaa.

Suuren osan tilasta vie 2 000 litran maitotankki, johon joka tyhjennyskerran välillä herutetaan kahden päivän aamu- ja iltalypsyjen tulos.

Hietanen kysyy, ottaako maitoauto koko tankin kyytiinsä. Ei, vaan auton imuletku kiinnitetään tankin hanaan. ”Tähän näin”, Kuparinen näyttää.

Hän selvittää, että maidon lämpötila pyritään pitämään 3–3,5 asteessa, ja lämpömittarin lukema kirjataan muistiin ennen ja jälkeen lypsyn.

Hietanen kyselee, mitä laatutestejä maidosta tehdään. Kuparinen näyttää tuoreimman testin tulokset ja selittää rasva- ja valkuaispitoisuuden, solut ja bakteerit.

”Meidän on oltava tosi huolellisia, sillä maidon laatu tehdään tilalla. Myöhemmin sitä olisi vaikea korjata.”

Vieraat saavat päälleen kertakäyttöhaalarit ja saappaisiin suojat. Hietanen kysyy heti, minkä tautien varalta tässä suojaudutaan. Kuparinen kertoo, että varsinkin virukset voivat kulkea vaatteissa ja jalkineissa.

Kun haalarit lopulta on ujutettu ylle, Hietasta naurattaa. ”Ollaan ihan kuin virustutkijat laboratoriossa.”

Hietanen kysyy, miten monta lehmää tilalla on, ja yllättyy, kun lehmäpaikkoja on vain 40.

”Meidän tila on pitkään ollut keskivertoa isompi, mutta nyt ollaan jo pienehkö”, Kuparinen kertoo. ”Kun uusia navetoita rakennetaan, niissä on usein lypsyrobotti ja 60 tai 120 lehmää.”

”Voiko Valio ilmoittaa teille, että tila on liian pieni eikä maitoa enää oteta vastaan?” Hietanen haluaa tietää.

”Sitä vaaraa ei ole”, Kuparinen toteaa. ”Osuuskuntamuotoisen yrityksen pitää ottaa vastaan kaikki osakkaidensa tuottama maito.”

Vieraita polttelee jo päästä sisään navettaan ja varsinkin vasikoita näkemään.

Käy ilmi, että tämä on parsinavetta. Lehmät siis seisovat parsissa kiinni kytkettyinä. Se ei Hietasta ihmetytä.

Kysellään korvamerkeistä ja vasikoiden nimistä. Kuparinen kertoo, että kaikki tänä vuonna syntyvät vasikat saavat K-kirjaimella alkavan nimen.

Käydään läpi navetan työrutiineja ja aikatauluja. Hietanen kysyy, onko tilalla myös peltoa.

”Vuokramaineen sata hehtaaria”, isäntä vastaa. Se tuntuu Hietasesta paljolta ja hän kysyykin, riittääkö Kuparisen aika kaikkeen.

”Ei riitä, kun luottamustoimiakin on runsaasti.” Navetassa työskentelee isännän apuna palkattu työntekijä.

Silti työ on sitovaa. Kerran Kuparinen oli lähdössä häihin, kun lehmä alkoi poikia. Juhlat jäivät väliin. ”Eläimet ovat aina etusijalla.”

Hietasella riittää kysymyksiä: ”Kuinka kauan poikimisen jälkeen lehmä lypsää ternimaitoa? Miten pitkä on lehmän elinaika? Mitä rotua nämä ovat? Toimivatko laitteet sähköllä ja miten olette varautuneet sähkökatkoksiin? Miten paljon huippulehmä lypsää? Miten muistatte, mitkä lehmät tarvitsevat lypsyssä erityiskohtelua?”

Kaikkeen löytyy Kupariselta vastaus.

Uudessa juttusarjassa kerrotaan kuluttajan ja tuottajan kohtaamisista ruuan alku-

lähteillä. Ensi viikolla tuottaja kertoo

kuluttajalle työstään sikalassa.

Avaa artikkelin PDF