passipaikalla Tavatonta totuutta

Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi paheksui erotuskissaan, että valittu johtaja haastetaan heti seuraavassa puoluekokouksessa. Sellainen on kuulemma tavatonta.

Kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen oli aivan oikeassa muistuttaessaan, että myös puolueen historian suurin vaalitappio oli erikoista. Kai kunniapuheenjohtajan velvollisuuskin on sanoa ääneen se, mitä kaikki kuitenkin ajattelevat. Hän on vapaa mies, jonka ei enää oleteta pyrkivän mihinkään.

Kiviniemen väistyminen nostaa seuraajaehdokkaita kyllin. Rovaniemen puoluekokouksen ei tarvitse kesäkuussa pelkistä eläkeukkeleista valita.

Kunniapuheenjohtaja Johannes Virolainen oli etenkin viimeisellä eduskuntakaudellaan, kunniakierroksellaan totuuksien laukojana verraton. Pieni osa tallentui eduskunnan pöytäkirjoihinkin.

Mari Kiviniemi voi kysyä isä-Antilta, miten puheenjohtajia ennen vanhaan haastettiin. Johannes Virolainen hävisi puheenjohtajana kaikki vaalit ja aina hänet puoluekokouksessa haastettiin.

Vuonna 1970 Virolainen voitti Eino Haikalan, 1972 Paavo Väyrysen. Vuonna 1975 keskustapuolue voitti vaaleissa näennäisesti ja Virolainen sai jatkaa, kun haastajaksi kaavailtu maaherra Esa Timonen vetäytyi. Seuraavaksi Virolainen voitti Ahti Pekkalan, mutta 1980 Turussa Paavo Väyrynen voitti Virolaisen.

Keskustapuolueen virallinen tarusto selittää jatkuvia puheenjohtajaäänestyksiä tohtorien taistelulla. Todellinen syy oli Virolaisen vaalitappioiden sarja.

Johtajalleen uskollinen puoluekone olisi luultavasti valinnut Kiviniemen Rovaniemellä uudelleen, mutta Virolaisen tie oli uhkaavasti viitoitettu.

Sosialidemokraattien puoluesihteerin Mikael Jungnerin lähtö ei yllättänyt ketään. Paavo Lipposen katastrofi presidentinvaalissa tarjosi kunniallisen oksan. Syy ei ollut tietenkään puoluesihteerin vaan ehdokkaan, jonka kannatus palautui omalle tasolleen,

Jungner puolestaan oli puheenjohtaja Jutta Urpilaisen tahallinen harhalaukaus. Ulkoa reväistyllä kummajaisella torjuttiin sisäisten kuppikuntien synty haparoivaa puoluejohtajaa horjuttamaan. Kun Urpilainen nyt on keskeinen ministeri, tällaista kuukkelia ei enää tarvita.

SDP:ssä keskustellaan nyt, pitäisikö puoluesihteerin olla kansanedustaja vai puhdas kentän työmyyrä. Yleensä puoluesihteeri on istunut eduskunnassa valintahetkellään tai heti sen jälkeen.

Ei kansanedustajan posti ole Erkki Liikasen, Ulf Sundqvistin, Väinö Leskisen tai Eero Heinäluoman toimintaa haitannut. Toisaalta muistetaan, että viimeinen suuruuden ajan puoluesihteeri Markku Hyvärinen oli väritön toimitsija, joka kautensa jälkeen palkittiin rahakkaalla vakuutusjohtajan pallilla.

Puolustusministeri Stefan Wallin ei luovu puheenjohtajuudesta RKP:n vaalitappion vuoksi. Olo vain kävi oman taitamattomuuden takia ahtaaksi.

RKP:tä kutsutaan pilkallisesti ankkalammikoksi. Sen seisova vesi on vähitellen käynyt tunkkaiseksi. Normaalipuolueissa puheenjohtajan vaihtaminen auttaa.

Ruotsalaiset eivät ole käyneet aitoa puheenjohtajakisaa vuosikymmeniin. Ei ole sattuma, että puoluejohtaja yleensä tulee Turusta tai sen liepeiltä. Varsinais-Suomi on sopiva kompromissi pääkaupunkiseudun herrasväen ja Pohjanmaan kalastajien välissä.

Turun edustajien ongelmaksi on koitunut, ettei heidän tarvitse testata kannatustaan vaaleissa. Vaalipiiristä valitaan vain yksi edustaja. Kummisedät nimeävät hänet hyvissä ajoin ja eduskuntavaalit ovat pelkkä muodollisuus. Piirteitä poliittisesta degeneroitumisesta näkyi jo Jan-Erik Enestamin aikana mutta vasta Wallinin kaudella ne puhkesivat julki.

Wallinin seuraajaksi ovat ehdolla oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ja europarlamentaarikko Carl Haglund. Tuleva puheenjohtaja on ainakin joutunut käymään vaaleissa aidon taistelun mandaatistaan.

PEKKA ALAROTU

Avaa artikkelin PDF