HEVOSELÄMÄÄ Virkun tempaukset
Minä näin sen jo kaukaa. Se oli hurjan iso.
Ruskeat harjakset liehuivat kesätuulessa, kun se nyökytteli päätään ylös alas. Näytti kuin se olisi halunnut sanoa, odottakaas vain, vielä se on meikäläinen vapaa kunhan tämä työ on tehty.
Annoin katseen lipua pitkin sen ylvästä olemusta. Yletyin hädin tuskin sen hampaita laskemaan. Oli kai muutenkin parempi pysytellä etäällä, kun en edes tuntenut hevosta.
Taas se kuopi peltomaata kaviolla. Se oli valjastettu heinäkärryjen eteen. Se näytti tuumivan, että joko lähdetään eteenpäin. Aurinkokin porotti kuumasti ja vesitauko olisi varmasti ollut poikaa. Se hirnahti niin että niskakarvani nousivat pystyyn.
En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä tuota hevosta. Kunnioitin sitä suuresti, ehkä vähän pelkäsinkin.
Vieressä seissyt isä kiiruhti Virkun luo, taputteli sitä tottuneesti selkäpuolelle ja jutteli mukavia. Virkku nyökytteli päätään kuin olisi ymmärtänyt joka sanan. Isä siirteli harjakset pois silmien edestä ja ruskeat silmät näyttivät kuin olisivat iskeneet pieniä kipinöitä. Kyllä Virkku hevosmiehen tunnisti. Tyhmä hevonen se ei ollut ensinkään.
Myöhemmin samana kesänä lähdimme tyttöporukalla uimaan. Olimme kesälomalla maalla, missä lähellä asuvista serkuista sai samanikäistä seuraa. Naurunremakka täytti raitin rantaan asti, kun juoksimme kilpaa.
Virkku juoksi mukana hevoshaan aidan takana. Kun seisahduin katsomaan sitä, se katsoi hetken takaisin, polkaisi sitten kavioillaan maata ja laukkasi hevoshaan toiseen päähän. Siellä se pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksepäin kuin tarkistaakseen seurasinko sitä. Leikkiä se olisi halunnut.
Myöhemmin samana kesänä olimme serkkujen kanssa piilosilla. Kun Virkku ei ollut töissä, se oli joko hevoshaassa tai rautakankeen kiinnitetyn köyden päässä mummolan pihamaalla.
Mummolassa oli paljon isoja ruusupensaita, joiden kätköihin ajattelin piiloutua. Mennessäni näin Virkun pureksimassa heinää kauempana pihamaalta, lähellä korjattua heinäpeltoa.
Piilouduin pensaaseen piikkejä uhmaten ja toivoin, ettei minua ainakaan ensimmäisenä löydettäisi. Minuutit olivat pitkiä.
Sitten alkoi kuulua kavioiden kopse. Virkku laukkasi ohi ruusupensaiden rantaan päin. Irtauduin pensaan kätköistä pihalle ja näin Virkun kavioiden pöllyttävän rantatietä. Kopse vaimeni ja ilmassa kiiri vapauden hirnahdus jos toinenkin. Virkku oli karannut!
Mennessäni sisälle kertomaan pappa vain nauroi. Ei ollut kuulemma ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun Virkku oli vapauttanut itsensä.
Ei se kuitenkaan koskaan mennyt kauas. Aina se oli löytynyt. Sellainen oli lapsuuteni hevonen Virkku.
BIRGITTA HOBE
Kotka
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
