Ravitaloudessa kaikki pelissä

Suomen Hippos on päättänyt palauttaa hevosen ja ihmiset sen takaa toimintansa keskiöön. Tuoreen strategian tavoitteena on, että tulevaisuudessa hevonen koskettaa ja liikuttaa yhä useampia suomalaisia.

Juuri näin pitää ollakin.

Kuten Hippoksen hallituksen jäsen Kristiina Ertola on asian pukenut, ravien maailma on parina viime vuosikymmenenä muuttunut hevoslähtöisestä pelikeskeiseksi.

En halua vähätellä hevospelien merkitystä. Riskinotto ja onnistumisen mahdollisuus ovat lajin suola. Ohjastaja tähtää kirittämään heponsa totoon, mikä poikii rahaa pelaajille ja palkinnot tuovat rahaa omistajille.

Raviurheilu elää tähdistä kuten Brad de Veluwen saama huomio on kuluneen vuoden aikana osoittanut.

En malta silti olla pohtimatta, vastaako Hippoksen, peliyhtiö Fintoton ja ratojen viestintä raviurheilun todellisuutta. Urheilulajin brändiä ei voi rakentaa liiaksi unelmien varaan.

Vaikka Hevosurheilu-lehteä on onnistuneesti monipuolistettu aiemminkin ja uudistuksia on tänä keväänä jo nähty, sen sisällössä painottuvat silti ravitulokset ja pelivihjeet. Fintoton viestintä taas nojaa lähestulkoon täysin pelien markkinointiin.

Jatkaako myös raviväen saama oma tv-kanava tällä linjalla?

Niin ammatti- kuin harrastetallien arki syntyy pitkässä ketjussa tamman ostosta orivalinnan kautta varsan syntymään ja hevosen koulutukseen sille sopivaan käyttötarkoitukseen. Rännässä sinnittelevät niin humma kuin sen hoitajat, ja karsinat puhdistetaan joka päivä.

Miten pidetään huolta hevosten hyvinvoinnista, joka kiinnostaa montaa kaupungistunutta kuluttajaa?

Miten näkyvät ratojen ahkerat vapaaehtoiset? Entä mitä tekevät hevosjalostusliitot, eläinklinikat, siittolat?

Kaiken moottorina on tietenkin itse hevonen.

Radoilla on pohdittu vuosien saatossa useaan

kertaan, mikä raveissa puhuttelisi tyttöjä ja naisia. Potentiaalisimpia ravien ystäviä voisi ilman muuta löytyä perheistä, joissa joku jo harrastaa hevosia. Ratsupuolella on harrastajia kolmisen kertaa enemmän kuin raveissa.

Jotenkin tuntuu, että laji ei silti tahdo levitä siihen vihkiytyneiden ulkopuolelle. Onko radoilla esimerkiksi lähestytty ”sisarjärjestöä” eli paikallisia ratsastusseuroja?

Raviväen tiivis yhteishenki on lajin kantava voima, eikä sitä pidä hukata. Strategiassa toistuvat avoimuus ja kehittyminen ovat silti avainasemassa, jotta raveista voisi oikeasti tulla koko kansan suosikkilaji.

Omistajakimppoja on onnistuneesti kehitetty yhteistyössä Hippoliksen kanssa niin ravi- kuin ratsupuolelle.

Molemmat voittavat: uudet omistajat imevät hevosväeltä yhteishenkeä ja kiintymyksen hevoseen, tulokkaat antavat lajiin ideoita sekä lisää väkeä katsomoihin. Jos kimpat oikein hyödynnetään, niiden merkitys on siten paljon rahaa suurempi.

Suomessa ajetaan (toto)ravipäiviä vuodessa noin 600. Lähemmäs kahdet päivässä on kerrassaan uskomaton luku!

Ykköspalkinnot liikkuvat iltaraveissa tuhannen euron tuntumassa. Starttikunnossa olevan ravurin juokseviin kuluihin menee väkisin yli pari tonnia kuukaudessa. Sitä ennen kuluja on kertynyt minimissään parin kolmen vuoden ajan.

Tätä ynnätessä näyttää kuin alalla toivottaisiin ihmettä: että kun tarpeeksi yritetään, jaettava potti kasvaa tuurin kautta isommaksi kuin se todellisuudessa on.

Pohdin myös, onko kukaan tutkinut, ettei yhtä jalkaa ratojen talouden alamäen kanssa ole harmaa talous kasvanut. Se kun syö entisestään ammattilaisten tai sellaisiksi pyrkivien sekä rehellisten harrastajien ansioita.

Kehitys vaatii aina kipeitä ratkaisuja. Kilpailupäivien keskittäminen on varmasti välttämätöntä. Se voi tapahtua vain alueittain ratojen kesken sopien, jotta laji säilyy koko maassa.

Kannattaa muistaa, että maaseudun neuvonnassa, MTK:ssa sekä virkakoneistossa on myös jouduttu menemään syvempään alueelliseen yhteistyöhön. Sen ansiosta henkilökunta on voinut erikoistua, kun kaikki aika ei mene rutiineihin. Lisäksi kiinteistä kuluista voidaan siirtää rahaa investointeihin.

Ravikärryillä ei ole peruutuspeiliä eikä starttia voiteta hevosta koko matkan pidättelemällä. Uutta kohti vaan rohkeasti, hevosväki! Strategia antaa siihen mainiot eväät.

kaijaleena.runsten@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF