Rahvas on päässyt herrasväen herkkupöytään – entisaikaan lähinnä virkamiehet ja talolliset pääsivät nauttimaan turvatusta vanhuudesta
Tavallinen kansa on saanut aiemmin herroille kuuluneet edut, kuten eläkkeet, lapsilisät ja lomat.
Työmarkkinoita pitkään tutkinut demaritaustainen Tapio Bergholm kokoaa parhaillaan Mauno Koivistosta tieteellistä elämäkertaa. Kuvassa hän tutkii aineistoa Kansallisarkistossa Helsingissä. Kuva: Jaana KankaanpääSuomen eläkejärjestelmän vahvuus on siinä, että kaikki tahot yrittäjistä maatalousyrittäjiin ovat mukana samassa lakisääteisessä systeemissä. Eläketurvakeskuksen johtajan Jaakko Kianderin mukaan tämä lisää järjestelmän yleistä hyväksyttävyyttä.
”Kukaan ei ole väliinputoaja, vaikka maanviljelijöiden Myel-eläkkeet ovat keskimäärin aika pieniä. Kun kaikki ovat samassa veneessä, ei synny irtiottoja eikä lähdetä rakentamaan kilpailevia järjestelmiä parempiosaisille ihmisille.”
Australialainen yhtiö tekee vuosittain vertailun eri maiden eläkejärjestelmistä. Kiander kertoo, että Suomen järjestelmä on arvioitu yhdeksi maailman parhaista.
Nykyaikaisella eläketurvalla on merkittävin juurensa virka¬miesten eläkkeissä. Vielä vuonna 1870 valtion viranhaltijoiden määrä oli 3 500, vain 0,2 prosenttia silloisesta väestöstä.
Työmarkkinatutkija Tapio Bergholm kertoo, että eläkkeillä on vakuutettu kuoleman ja pitkän elämän riskiä.
”Virkamiehet tienasivat erittäin hyvin Suomen suuriruhtinaskunnassa, koska porukka oli pieni ja rajamaan lojaalisuuden arvo suuri.”
Bergholmin mukaan nykyinen 65 vuoden eläkeikä periytyy 1800-luvun Saksasta. Otto von Bismarck kehitti vanhuuseläkkeen ikärajaksi 65 vuotta, jotta suurin osa maksun saajista olisi ehtinyt kuolla ennen eläkkeelle pääsyä.
Myös talolliset pääsivät nauttimaan entisaikaan verrattain turvatusta vanhuudesta. Syytinkijärjestelmässä uusi sukupolvi lunasti talon itselleen huolehtimalla vanhasta isäntäparista.
”Syytinki ei ollut pomminvarma järjestelmä, koska esimerkiksi viljan laadusta oli tulkintaerimielisyyksiä. Sopimusten noudattamisesta myös käräjöitiin”, Bergholm painottaa.
Vanhuus tarkoitti enemmistölle kansaa kituuttamista pitkälle 1900-luvulle. Esimerkiksi kunnalliskodin asukkaiden täytyi työskennellä hoitonsa vastineeksi. Hyvinvointivaltion tarinan voi kertoa myös tragediana.
”Virkamiehet ovat menettäneet erioikeutensa, kun rahvas on saanut aiemmin herroille kuuluneet edut, kuten lomat, lapsilisät ja eläkkeet”, Bergholm virnistää.
Vuonna 1937 säädettiin kansaneläkejärjestelmä, joka oli voimassa vuoteen 1956 saakka. Ensimmäinen kansaneläke perustui säästövakuutukseen.
”Työntekijä ja hänen työnantajansa maksoivat vakuutusmaksua henkilökohtaiselle tilille. Sodanjälkeinen inflaatio kuitenkin söi suuren osan eläkesäästöistä.”
Eläkejärjestelmän idea muuttui vuonna 1957 voimaan tulleessa toisessa kansaneläkelaissa. Henkilökohtaiset tilit lakkautettiin ja vakuutusmaksuja ruvettiin perimään veroluontoisesti.
Vasta 1950-luvulla eläkkeestä tuli kansalaisoikeus ja keino kamppailla ikäihmisten köyhyyttä vastaan. Tasa-eläkejärjestelmä hyväksyttiin yleislakon kärjistämissä tunnelmissa.
”Kansaneläkelaki on poikkeuksellisen kaunis laki, koska sekä SAK ja STTK vastustivat sitä. Keskusjärjestöt olivat henkihieverissä yleislakon aikana eivätkä pystyneet vaikuttamaan niin paljon prosessiin”, Bergholm kertoo.
Eläkeratkaisut on usein kuvattu kaupunkilaisten ja maalaisten kamppailuna, jossa kokoomus ja SDP ajoivat työeläkettä, kun taas maalaisliitto ja kansandemokraatit kansaneläkettä.
Bergholm pitää asetelmaa karkeana yksinkertaistuksena, sillä eduskunnassa vallitsi suuri yksimielisyys, kun kansaneläke- ja työeläkelait säädettiin.
”1950-luvun linjavalinnan jälkeen SDP teki aktiivisesti erilaisia lisäosia kansaneläkkeeseen. Maalaisliitto ei vastustanut työeläkeratkaisua. Puolue hyväksyi sen heti, kun metsä-, maatalous-, uitto ja rakennustyön¬tekijöille saatiin oma lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelaki.”
Yleinen yksityisalojen työeläkelaki tuli voimaan vuonna 1962. Vuonna 1970 lakisääteinen eläke ulottui myös yrittäjiin ja maatalousyrittäjiin.
”Eläkejärjestelmän suurin saavutus on siinä, että äärimmäinen eläkeläisköyhyys on poistunut ja suhteellinen eläkeläisköyhyys vähentynyt dramaattisesti 1960-, 1970- ja 1980-luvun ajoista”, Bergholm iloitsee.
Perinteiset rintamalinjat ovat rapautuneet eläkekysymyksessä. SDP:ssä pienten eläkkeiden korottaminen ei ole enää syntiä, koska kannattajakunnassa on paljon ihmisiä kansaneläkkeen ja takuueläkkeen varassa. Keskusta ja vasemmistoliitto puolustavat nykyään myös ansioeläkkeitä.
Hiljattain hajonneiden perussuomalaisten eläkelinja on Bergholmille epäselvä.
”Hallitusvastuussa perussuomalaiset olivat mukana jäädyttämässä eläkeindeksejä, kun puolue oli vielä yhtenäinen.”
Vihreiden linja on Bergholmin mielestä eläkekysymyksessä ambivalentti eli kaksijakoinen. Puolue puhuu paljon perustulosta, mutta toisaalta kannattajat ovat hyvin koulutettuja ja urbaaneja palkkatyöläisiä.
”Vihreissä oman porukan edunvalvonta ja ihanteet voivat ajautua jännitteeseen. Toisaalta vihreät kokee edustavansa nuorten sukupolvikapinaa, jolloin eläke-¬etujen parantaminen ei ole välttämättä tarpeen.”
Eläkeläisten edunvalvonta on kuitenkin Suomessa hyvällä tolalla väestön vanhenemisesta johtuen.
”Samaan aikaan kun pitäisi hillitä eläkemenoja, vaativien eläkeläisten määrä kasvaa. Tässä on kaikilla puolueilla vaalimatemaattinen ongelma.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
