Kahdenlaista kaavoitusta

Viranomaiset, yksimielisinä kuin

Jukolan pojat, yrittävät estää suomalaisia

toteuttamasta unelmaansa asunnosta tai ainakin kesäasunnosta veden äärellä. Poikkeuksia voidaan tehdä maaseudulla yleensä vain silloin, kun rakennuslupaa hakee UPM:n tai Storan omistama kiinteistöyhtiö, jonka tehtävänä on muuttaa rannat rahaksi.

Jos samaa yrittää yksityinen samankin järven rannalla, ensimmäinen vastaus on jyrkkä kielto. Rakennuslupaa ei anneta edes oman perhepiirin tai sukulaisen rakentamiselle – viranomaisen sukulainen on tietysti asia erikseen.

Rannalle rakentaminen ei aina ole viisautta. Tulvaherkille alueille ei kannata rakentaa eikä muuallakaan aivan rantaviivan tuntumaan. Sen ovat tämän

kesänkin sateet todistaneet.

Kaavoittajan mieli muuttuu, kun mennään maaseudulta kaupunkiin. Nykyinen kotikaupunkini Oulu esimerkiksi on tukkinut merinäkymät kaupungin

paraatipaikalla rakentamalla rantaan kaksi kaupungin ylivoimaisesti ruminta rakennusta, teatterin ja kirjaston. Niiden tehoa lisää pitkä hotellirumilus.

Näiden betonimöhkäleiden välistä ja sivuilta meri pilkottaa vielä vähän, joten rantaan suunnitellaan uutta, korkeaa

hotellia. Muitakin ideoita sinkoilee nikkareiden päässä periaatteella ”mitä vain, kunhan se peittää meren näkyvistä”.

Kun joku keksi ehdottaa pyöräilyreittien vetämistä Oulujoen rantoja pitkin, hanke

kaatui nopeasti. Ei voinut häiritä niiden rauhaa, jotka olivat maksaneet omasta,

yksityisestä jokimaisemasta. Ei sittenkään, vaikka ranta olisi kaupungin omistuksessa.

Oulu ei tietenkään ole ainoa rantojen tukkija. Myös Helsingissä osataan. Kaunis

maisema Kulosaaren sillalta on peitetty

rakennelmilla, joiden päätarkoitus on tuottaa rakentajilleen rahaa. Samalla periaatteella suunnitellaan uusia, korkeita taloja Kalasatamaan, rantaviivan tuntumaan. Näin kaupunkilaisten maisema

saadaan muutettua yksityisen rahaksi.

Olisikohan Kulosaaren kunta pannut

kovemmin hanttiin kuntaliitokselle vuonna 1946, jos olisi tiennyt näinkin

voivan käydä.

Helsingin paikallissanomat valitti jokunen vuosi sitten näkymien avaruutta

keskustassa. Ne olivat lehden mukaan kuin Itä-Saksasta. Nyt on päästy hyvään vauhtiin avaruuden täyttämisessä.

Näkymät Töölönlahdelle saadaan suljettua

tätä menoa aivan kohta.

Rantojen tukkiminen ei ole suomalainen keksintö. Ehkä pisimmälle on mennyt

entinen kotikaupunkini Bryssel, jossa

koko joki on peitetty betonikannen alle. Jostakin syystä Brysselin ranskassa

arkkitehtia merkitsevä sana on pahimpia kirosanoja.

Itse olen sekoitus savolaista ja pohjalaista. Niistä savolainen puoli tietää, että ihmisen sielu kaipaa veden näkemistä

joka päivä. Pohjalainen lisää vaatimuksen avaruudesta. Silmälle pitää olla esteettömiä näkymiä, jotta silmä voi levähtää ja mieli rauhoittua. Voisin kuvitella, että rantojen tukkijat ovat hämäläisiä, joilla ei ehkä ole käsitystä kummankaan asian tärkeydestä.

Uskottavampi selitys on kahdessa

tavallisessa, meitä kaikkia lähellä olevassa asiassa: tyhmyydessä ja ahneudessa. Niiden suitsimiseen tarvitaan demokraattisesti valittuja päättäjiä. Heitä valitaan taas syksyn kunnallisvaaleissa.

jouko.ronkko@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF