Kun ongelmasta tuli ratkaisu

KOLUMNI: NIKLAS HOLMBERG

Ennen EU:ta kaikki oli paremmin. Silloin viljastakin vielä maksettiin. Ei ollut byrokratiaa, eikä turhia määräyksiä.

Maaseutua kiertäneille presidenttiehdokkaille tuttuja lauseita näissäkin vaaleissa.

Omat muistikuvani ajasta ennen EU:ta ovat kovin rajallisia. Vuoden 1994 kansanäänestys puhututti kuitenkin alakoulun välitunnilla. Muistaakseni olin vastaan. Niin olivat useimmat muutkin. Poikkeuksena kylän suurin tilallinen, jonka auton takalasiin liimattu JAA-EU-tarra on syöpynyt muistiini.

Ihan pelkkää juhlaa ei talonpojan elämä ennen EU-jäsenyyttäkään ollut. Vanhoja MT:n numeroita selaillessani syliini tipahti lehden välistä maa- ja metsätalousministeriön vuonna 1984 julkaisema esite:

Mitä tehdä, kun maataloustuotteita on liikaa? – Tietoa Suomen maatalouden ongelmista ja yrityksistä ratkaista ne.

Tyhjyyttään ammottavien voihyllyjen aikana esite saa hymyn huuleen, mutta 1980-luvulla vitsit olivat vähissä.

1980-luvulla maatalous oli Suomessa ongelma.

Voivuoret ja viljavarastot paisuivat yli äyräidensä. Esitteen mukaan ylituotannon vienti ulkomaille maksoi valtiolle

1,7 miljardia markkaa vuodessa. Tämän päälle viljelijät maksoivat omasta

pussistaan 500 miljoonaa.

Maataloustuotteiden hinnat eivät kansallisen maatalouspolitiikan aikana määräytyneet kysynnän ja tarjonnan mukaan, vaan MTK:n ja valtion välisillä sopimuksilla.

Toisella kädellä hinnat pidettiin korkeina, mikä kannusti viljelijöitä tuottamaan mahdollisimman paljon. Toisaalta

tuotantoa taas pyrittiin kaikin tavoin rajoittamaan.

Ilman lupaa ei saanut perustaa yli 8 lehmän navettaa tai yli 25 sian sikalaa, maan ostoonkin tarvittiin lupa ja lopulta investoinnit tuotannon kasvattamiseen kiellettiin kokonaan. Maataloustuotannon lopettamisesta maksettiin, kanan hävittämisestä sai 50 markan tapporahan.

Voivuoria sulattamaan otettiin vuonna 1984 käyttöön maidon kaksihintajärjestelmä, eli maitokiintiöt.

Tuottajat vastustivat päätöstä samalla tarmolla kuin nyt vastustetaan kiintiöiden poistoa.

Vientitukien ansiosta suomalaista ruokaa sai halvalla kaikkialta muualta paitsi Suomesta. Erityisesti sitä oli tarjolla Neuvostoliitossa. Muuten tuottoisan idänkaupan ongelmana oli se, että Neuvostojen maasta piti keksiä myös jotain tuotavaa.

Ainoa vähänkään kelvollinen teollisuustuote oli Belarus-traktori. Länsikoneiden makuun päässeet suomalaistuottajat olivat kuitenkin niin nihkeitä Valko-Venäjän ihmettä kohtaan, että MTK:n velvollisuutena oli patistella isäntiä traktorikaupoille.

1980-luku oli surullista aikaa myös maaseudun uusiutuville energianlähteille. Mitä enemmän neuvostoöljyä rajan takaa virtasi, sitä enemmän kenkäpareja ja jäänmurtajia sinne vietiin.

Suljettu talous vahvisti kaupan asemaa. Kilpailulta suojassa kotimaiset keskusliikkeet saivat rakenteensa liiankin hyvään iskuun.

EU:n myötä tuottajahinnat romahtivat, mutta samalla poistuivat yrittämisen esteet. Investoida saa niin paljon kuin uskaltaa, mutta yrittäjyyteen kuuluu myös mahdollisuus epäonnistua.

Menestymisen reseptejä on brändimyssyjen virkkauksesta jättinavettoihin. Vaikeinta on niillä, jotka vain haluaisivat jatkaa kuten ennenkin.

Suurin muutos on tapahtunut henkisellä tasolla. 1980-luvulla maatalous oli kaikkien poliittisten likasankojen äiti. SAK

kampanjoi mainoksella, jossa Heikki

Haavisto rohmusi ruokaa surkean näköisen palkansaajaperheen pöydässä.

Nyt lähiruoka on kuuma puheenaihe helsinkiläisissä trendikuppiloissakin.

Kun maaseutu oli 1980-luvulla muun yhteiskunnan mielestä ongelma ja

kustannuserä, nähdään se nyt ratkaisuna niin globaaliin ruokapulaan kuin ilmastonmuutokseenkin.

Muutos ei ole yksin EU:n ansiota eikä syytä, mutta on vaikea kuvitella, että yleinen suhtautuminen maataloutta ja kotimaista ruokaa kohtaan olisi näin myönteistä, jos EU-jäsenyyden sijaan olisi jatkettu kansallista maatalouspolitiikkaa.

Sekään ei ole selvää, mitä kansallinen politiikka olisi tuottajille merkinnyt.

Norjassa tehdään edelleen maataloustulosopimuksia, mutta rakennekehitystä ne eivät ole pysäyttäneet. Maatiloja

lopettaa pari tuhatta vuodessa ja tulot jäävät jälkeen yleisestä ansiotasosta.

Jos WTO-neuvottelut pakottavat norjalaiset luopumaan maatalouden rajasuojasta, kohtaavat sikäläiset talonpojat tuontikilpailun housut kintuissa.

Pohjoismaita riivaava voipulakin on pahimmillaan Norjassa. Tiukka kiintiöjärjestelmä rajoittaa kotimaista maidontuotantoa, ja tuontitavaraa ei rajan yli päästetä.

Niinpä poliisi jahtaa voitrokareita ja mustan pörssin kauppa kukoistaa.

Avaa artikkelin PDF