KALAJUTTU Piilokallaa, osa 1
Kuulosti ouoolta, että kala mennee ojjiin piihloon ruskaa. Häätyhän sitä lähteä kattohmaan, vaikka emmie tiä, onko se tosi.
Ei ees kläppinä ole semmosesta meillä puhuttu. Meillä pyyethin Väylästä matheita koukuilla ja paola lohia. Velu isompana sai virvelillä haukia. En mie muuta muista. Kalastaminen ei ollu oikein naisten hommaa.
Äiti ruukas kyllä ostaa muikkuja laatikossa. Net kävi pakettiautola myymässä ovelta ovele. Noli poka hyviä, ko se pyöritti kalat vehnäjauhossa ja suolassa ja paisto ne voissa rautapannussa puuhellalla. Siihen syöthiin. Pyrstöstä kiinni ja pää eelä suuhun. On minun herkkua, vieläki.
Mie löysin aikusena uuen hellun. Son oikea jänkä-joonas. Niin mie sitä nimitän.
Meän polut kohtas, hänen umpihanget ja poropolut ja minun pitkospuut ja valastut ladut. Tuli mies, joka vei methään, oikeahaan kaihraan ja opetti kalastahmaan. Sielä se mieli rauhottuu.
Kairassa syöhään kallaa. Nii, jos saahan. Sitä paistethaan, keitethään, suolathaan ja loimutethaan. Millon mitenki. Ei piilokallaa olla koskaan pyyetty. Paitsi sitten.
Helluni on ollu veljensä kanssa linnustamassa. Het olit oikasseet yhele järvele puronvartta. Ojaksi se oli karthaan merkitty. Sieltä oli lähteny koskelo lenthoon, mettän keskeltä. Puron varsi oli täynnä lintujen jätöksiä ja tallattua heinikkoa. Pieni yliastuttava puro kuhisi kallaa.
Reissun jälkeen hellu kerto menevänsä seuraavana syksynä veljensä kanssa sinne piilokalhaan. Mie kysyin: ”Entä mie? Mie halvan fölhjyyn”.
Hellu kerto, että Paulaharju on kirjottanut Sompio-kirjassaan (1939) piilokalan pyynnistä. Siinä se kirjottaa: ”Silloin, kun kaikki metsät ja maat hehkuivat ja loimottivat kaikenvärisinä, ja lehtipuut lennättivät kuin tulenkipinöitä pitkin jokia ja järviä, kalat kauhistuivat, pakenivat ja piiloutuivat syvimpiin hautoihin taikka kätkeytyivät lupeenkaalien alle rantapuoliin. Oli suuri ruskapiilon aika, kala meni ruskanpiilhoon ja kalamiehet lähtivät pyytämään piilokalaa.”
Siihen aikaan kallaa piti pyytää ruokapöythään tosissaan, ko muuten olisi ollu ruokatarpheet vähissä. Niitä kuivathiin ja suolathiin. Sompiossa saathiin kiiskiä ja piethiin kiiskismarkkinoita.
Tullee seuraava syksy, lokakuun alku Mettä-Lapissa. Luontoäiti on pensselillä värjäny maiseman uuelalaila, koreaksi. Viileä syystuuli lennättää puitten lehtiä.
Mie lompsuttelen hellun perässä. Vesi litisee saaphaitten alla. Vielä ei suo ole kovin kohmeessa. Punaiset karpalot kurkkivat ruskeankellertävistä mäthäistä. Niitten kirpeä mehu tirskahtaa suuhun. Kyllä on tuomanmakuisia.
Suon keskellä olevassa mettäsaarekheessa seisoo jämärä aihki, jonka kyljessä on kyltti kalasääksen pesäpuusta. Kethään ei ole kotona. Mutta jokhaan on piilokalan aika? Ainakin hellun erärepussa roikkuu haavi.
Siirymä rämheele, jossa kapea puro kiemurtelee käärhmeen laila. Se lähtee lähheisestä lammesta ja laskee issoon matahlaan järvheen.
Lähemä tutkihmaan ensiksi järven suuta, jossa puro on leveä, semmoset viitisen metriä. Punanen piponi ei ehkä pinnala pilkistäisi, jos pohjassa seisoisin. Vistonnäkönen tumma vesi on tyhjää täynä.
Lähemä nousehmaan vastavirthaan. Puro kapenee. Bruunit pajukot ovva vallottahneet ojan reunustaa. Harmaan naavan koristamat kuusien oksat levittäytyvät veen pääle. On peikkomainen tunnelma.
Ainoa liike veessä on pinnan alla virran rytmissä huojuvat heinät. Nousema ylemmäs.
Liikahtiko joku veessä? Haavi haukkaa tyhjää. Onkhaan jo oikea aika ohi? Mieli mustenee, kun kylmä vinkka tunkeutuu pikkuhoussuin saakka.
”Kokemuksia rikhaampi”, lohutan itteäni. Sen molen oppinu, että kaloja ei ole aina vain ottaa.
Olema puolessa välissä puroa. Son kavennu askelheen levyseksi. Syvvyyttä on vajjaan haavin verran. Pien jäljellä saattaisi olla vain pikku liru. (jatkuu)
HANNELE NIEMI
Rovaniemi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
