HEVOSELÄMÄÄ Arotin

Lapsuudessani meillä oli kaksi hevosta. 1970-luvun puolivälistä lähtien, kun aloin opiskella Helsingissä maatalous-metsätieteellisessä, kiinnostuin taas hevosista. Mielessäni välkkyi jopa mahdollisuus kasvattaa hevosia kotitilalla, jos minusta tulisi talonpidon jatkaja vanhempieni jälkeen.

Monien tyttöjen taipumus hevoshulluuteen oli myös taka-ajatukseni. Se ei ollutkaan hullumpi ajatus silloin emäntäpulan aikoihin. Maalailin mielessäni kuvia romanttisista rekiajeluista: Tyttö vierellä vällyjen alla, kirkkaina leijuvat lumikiteet liimautuvat pakkasesta punaisiin poskiin...

Patistin isää lähtemään kanssani hevosen ostoon. Eräänä vuoden 1977 syyskuun sunnuntaina asiasta tuli tosi. Fabian Kauppi Pertunmaan kirkolla päin oli tunnettu hevosmies. Hänellä oli hevonen myytävänä, tamma nimeltä Arotin. Kaupat tehtiin ja niin minusta tuli hevosen omistaja.

Tamma Arotin, silloin jo seitsemänvuotias, miellytti minua ensi näkemältä: raudikko, jolla oli kauniin vaaleat harja- ja häntäjouhet, päässä hohtavan valkoinen leveä läpikäyvä läsi, vuohisissa valkoista, vasemmassa takajalassa korkea sukka ja valkokavio.

Vain nimi Arotin ei miellyttänyt minua, mutta se tuli suvusta: isä oli Aroke, isänisä Aromus. Arotin oli kaunis hevonen. Vahinko vain, että se osoittautui omapäiseksi ja oikukkaaksi.

Talven ja lumen tultua olikin tilaisuus kokeilla Arotinta aisoissa. Isä ja minä valjastimme sen laatikkoreen eteen. Ajoin järven rantaan, muutama sata metriä, Arotin aloitti mukavasti, mutta tuli takaisin sellaista kyytiä, ettei sitä pidellyt mikään, ennen kuin se seisahtui navetan eteen.

Toisen kerran talvella isä tuumaili, että voitaisiin hakea postit reellä järven takaa. Talvisella tiellä tuli meitä vastaan auto, lumivallit tekivät väistämisen vaikeaksi ja oli varottava, ettei hevonen vauhkoontunut ja hujauttanut rekeä auton kylkeen. Kun postinhakumatka päättyi vielä siihen, että Arotin tapansa mukaan kiirehti kotiin vinhaa vauhtia, päätin, ettei sen kanssa olisi menemistä teille, joilla saattoi tulla autoja vastaan.

Rupesin totuttamaan Arotinta työhevoseksi. Sonnanajo hevostallista Mäkipellolle parin sadan metrin päähän tuntui sopivalta aloitushommalta. Asetin vanhan sontakorin reen päälle ja rupesin työhön.

Mutta monta kuormaa en kerinnyt ajaa, kun Arotin sai sonnanajosta kylläkseen. Se karkasi minulta lantalan edestä, ravasi reki ja sontakori perässään tietä Mäkipellolle päin, kävi kääntymässä jossain ja tuli takaisin toinen aisa murtuneena.

Kerran sattui, että näin traktorimme konepellin kanttiin ilmestyneen jäljet, jotka näyttivät hevosen hampaiden tekemiltä.

Kun Arotin oli ollut vapaana piharaitilla, arvelin, että olikohan hevoseni purrut traktoria näyttääkseen peltihevoselle: Ähäkutti! Vai 50 hevosvoimaa! Tai ehkä Arotin oli erehtynyt kokeilemaan hampaitaan traktoriin siksi, että muuten keltaisen Valmet 502:n konepelti oli ruskea ja puun värinen.

Pidin Arotinta aluksi laitumella köydessä, jonka toisen pään sidoin maahan iskemääni rautakankeen.

Mutta Arotinta ei tainnut mokoma syömätouhu miellyttää. Joka tapauksessa se oli kerran kietonut köyden kangen ympärille ja kiskonut sen maasta. Kun se ravasi pihaan kankea köydessä perässään kiskoen, päätin pitää sitä vain metsähaassa, jossa sillä oli vapautensa.

Arotin oli myös aikamoinen aituri ja murtautui monta kertaa hevoshaan piikkilankojen läpi. Pelkäsin sen satuttavan itsensä aidan piikeissä, mutta sille ei koskaan käynyt kuinkaan. Haasta pääsi metsän kautta suolle eikä välillä ollut aitaa. Arotin ei koskaan pyrkinytkään suon suuntaan. Se tuli aina kotiin, mutta aitominen oli harmillista.

Keväisin, kun maa vasta alkoi vihertää, vein hevoselleni hakaan heiniä ja kauroja. Muutenkin se sai makupaloja, jotta sen luottamus minua kohtaan säilyi.

Kuumina kesäpäivinä, ojassa virtaavan veden vähennyttyä, vein sille hakaan vettäkin, ettei se lähtisi etsimään sitä suolta. Harjailin hevostani matalien mäntyjen varjossa, ympärillä hevosen haju, kärpästen ja paarmojen pörinä. Joskus vaeltelin valoisassa kesäyössä hevoshaassa tai istuin siellä kuunnellen hevoseni kanssa yön ääniä.

Kun kävin haassa, nostelin hevoseni jalkoja – en vain puhdistaakseni kavioita, vaan pitääkseni sen niiden nosteluun tottuneena. Kesäisin Arotin kävi kylläkin kengittä, kengitimme sen korkeintaan talveksi ruuvihokkikengillä. Isä opetti minulle, miten se tehdään.

Hyvillä ilmoilla Arotin oli yöt ulkona aina myöhäissyksyyn.

Syksyisin säpsähdin joskus yöllä hereille, kun sade ropisi rankkana kammarini ikkunaan. Oliko Arotin vielä ulkona? Olinko jo hakenut sen talliin?

Kovillakin pakkasilla toin sen monasti tallista ulos navetan eteen, kun loin lannat pilttuusta. Aurinko paistoi, hevonen kirmasi ja pakkaslumi lensi säkenöiden kuin tuhannet pienet tähdet sen jaloissa. Turpakarvat huurteessa ja höyrypilviä puhallellen se sitten odotteli tallin ovella sisäänpääsyä.

”Kunnon” hevosta en Arottimesta saanut. Siihen minulla olisi pitänyt olla enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Kysymys kotitilani pitämisestä jäi ajoissa ratkaisematta meidän odotellessamme nuorimman veljeni täysi-ikäiseksi tuloa.

Haaveet romanttisista rekiajeluistakin tyttöjen kanssa haihtuivat haihatteluina, ja tuumin, että miksi minun pitikin syntyä maaseudun murrokseen emäntäpulineen ja kuolevine kylineen.

Sitten, lähes seitsemän vuoden kuluttua, Arotin alkoi kärsiä jalkavaivoista. Sillä oli vaikeuksia nousta makuulta ylös. Usein se oli kuopinut kuivikkeina olevat pahnat pilttuunsa lattialta niin, että sen betonipinta paistoi paikoitellen.

Ehkä kumimatto kuivikkeiden alla olisi auttanut, ehkä olisi täytynyt tarkkailla paremmin, ehkä kutsua ajoissa eläinlääkäri, ehkä...

Äiti olisi ollut valmis hoitamaan huonoakin hevosta, isä piti parempana pistää se Karjaporttiin. Suostuin siihen raskain sydämin. Niin omapäinen kuin Arotin olikin ollut, saanut minut suuttumaankin, itkin sitä hyvästellessäni.

Kun auto saapui hakemaan sitä, en kestänyt olla katselemassa.

Hevoshaasta käsin näin auton tulevan, sitten menevän. Ja minä itkin taas, yksin hevoshaassa, suolle menevällä tiellä. Kun rahat teurastamosta tulivat tililleni, tuntuivat ne minusta Juudaksen hopearahoilta.

Paljon aikeita, monia unelmia haihtuu vuosien varrella. Asiat jäävät elämässä puolitiehen, tarinat jotenkin kesken. Vielä myöhemmin, kun asuin ulkomailla, Saksassa, havahduin joskus yöllä hereille: Oliko Arotin vielä ulkona? Olinko jo hakenut sen talliin?

PEKKA PELTONEN

Böblingen, Saksa

Avaa artikkelin PDF