Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillat jäivät haaveeksi kovasta yrityksestä huolimatta, paikallisten marjavainu vei voiton

Parhaita marjapaikkoja ei noin vaan vieraille paljasteta. ”Kun kyselivät, olimmeko hillaan menossa, jäimme kuulolle. Josko mainitsisivat jotain lähialueen runsaista marjapaikoista. Vielä mitä! Tuon jälkeen puhuivat ainoastaan Lotosta.” Kuva: Kai Tirkkonen

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa. Kilpailu jatkuu 15. elokuutta saakka.

Lisää tietoa kilpailusta löydät aiemmasta jutusta. Lue myös marjatarinasarjan ensimmäinen osa.

Elokuu oli sinä vuonna helteinen. Autossa ei suinkaan ollut kuuma, kun ilmastointi hurisi ja puhalsi. Matkasimme kohti pohjoista Suomea. Olimme kuulleet Suomussalmen kultaisista hillasoista ja halusimme talveksi noita aarteita jopa pakastimeen.

Pienen kylän baarissa joimme kahvikupposet sokerimunkkien kera ja kuuntelimme väen tarinoita. Kun kyselivät, olimmeko hillaan menossa, jäimme kuulolle. Josko mainitsisivat jotain lähialueen runsaista marjapaikoista. Vielä mitä! Tuon jälkeen puhuivat ainoastaan Lotosta, olihan lauantai ja vissiin lottoarvontapäivä.

Karttalehdestä bongasin pienen järven. Tai olihan niitä sinisiä läiskiä siinä useitakin, pikkujärviä näytti olevan monta. Ajoimme tummavetisen lammen rantaan, jossa rinne putosi sileänä ja houkuttavan valkoisena hiekkana veteen. Keräsimme autosta spriikeittimen ja evästarpeet ja ryhdyimme purkkirokan lämmitykseen. Ruisleivät pitäisivät nälän loitolla pitkäänkin, joten voitelin niitä siinä keiton lämpiämistä odottaessa. Paikka huokui rauhaa, joten siihen olisi illalla helppo mäntyjen katveeseen pieni telttamme väsätä.

Ehtoopäivän aurinko porotti kuumasti, kun vedimme saappaat jalkaan. Tumma metsä houkutti ja jonkinlainen polunpohja siitä johdatti meidät soiseen maastoon. Lämminneen suon vahvat tuoksut huumasivat, saappaat upposivat pehmeisiin suoturpeisiin, kun innokkaina tarvoimme eteenpäin. Suolla kasvaneet, olemattomiksi kuihtuneet puut eivät auringonvalolta suojanneet, joten melko lämmintä oli.

– Ei kai me eksytä? Mikset ottanut kompassia mukaan? kysyin, sillä huomasin suuntavaistoni menneen hetkessä sekaisin.

– Ei me eksytä. Ei tässä kompassia tarvita. Aurinko kun on etelän suunnalla, ja kun ei oo pilviä, on suunnistaminen helppoa, mieheni päätti.

Jatkoimme, kiersimme suon reunoja, koska keskikohdaltaan maasto näytti aika upottavalta. Teeri suomuuraimia syömässä, joten kyllä niitä täältä löytyisi.

– Voisiko suohon hukkua? kysäisin, kun olin kuullut kauhukertomuksia soihin haudatuista pikkulapsista ja noidista.

– Ei me täällä hukuta, yritä nyt löytää niitä marjoja!

Siristelin silmiäni, käännyin selin aurinkoon, kyykinkin, mutten nähnyt marjan marjaa. Huomasin kuitenkin lehdyköitä, jotka viittasivat lakkoihin.

– Ehkä halla on ne vienyt, on täällä lehtiä, mieheni huikkasi.

Hän ennätti jo suoalueen toiselle laidalle ja näin, miten hän hätisteli hyttysiä ja mäkäröitä niskastaan. Niitä alkoi olla jo sakeina parvina ympärillämme. Olivat pahukset löytäneet meidät.

– Ei täällä ole mitään, jatketaan eteenpäin!

Jätimme alueen ja kuljimme metsään, joka muuttui tiheämmäksi ja hämärämmäksi. Marjavasuni oli edelleen tyhjä ja tunsin, miten hiki virtasi pitkin selkää, hyönteiset kävivät ärhäkkäästi niskavilloihini. Nyt syöksyi jo kiukkuinen paarmakin poskeen. Pahus! Miksi emme ottaneet mitään päähineitä mukaan? Muistin nyt, että harsoilla varustettuja lakkejakin olisi ollut myytävänä siinä kyläkaupassa, josta koukkasimme eväät laukkuumme.

Tumman metsävyöhykkeen jälkeen eteemme aukeni matalaa, osittain soista mätästä ja ryhdyin nyt tarkasti tutkimaan, josko keltaisia helmiä löytyisi. Lakan lehtiä pilkisteli siellä täällä ja pari löytämääni marjaa sai intoni nousemaan. Täältä niitä sittenkin löytäisimme!

Mieheni loikki pitkin askelin luokseni. Hänkin halusi nähdä, oltiinko vihdoin marja-alueella. Tarvoimme pitkin soista rämettä, mutta tulos oli vain muutama hilla korissamme. Uupumus painoi, kuumuus oli sietämätön ja hyönteisten hyökkäykset kamalia.

– Ei täältä mitään saada, pitäiskö lähteä autolla toiseen paikkaan? kysyin, koska väsyin.

– Ei tietenkään, kyllä niitä täältä löytyy.

Miehen naama kylpi hiestä ja kun hän pysähtyi, hyttysparvi sakeni hetkessä hänen ympärilleen.

– Ei huomattu sitä Offiakaan ottaa mukaan, valittelin.

Päättäväisesti mies askelsi nyt mättäältä toiselle tiiraillen ympäristöä, ei aikonut luovuttaa. Tunsin, etten kohta enää jaksa. Istahdin hetkeksi läheiselle kannolle. Se oli virhetikki! Hetkessä surisi ja inisi pääni ympärillä niin, että oli pinkaistava ylös. Jatkoin tarpomista, vaikka se osoittautui turhaksi. Seurasin miehen jälkiä. Se oli helpompaa, kun astuin aina jo valmiina olevaan hänen askeleensa tekemään syvään painanteeseen. Tiheäksi muuttunut kasvillisuus yletti jo reisiini ja oksat pistelivät. Kulku kävi vaivalloiseksi, eikä edes lakan lehtiäkään näkynyt. Jokunen ohut nauhasto turpeen pinnalla kertoi syksyksi kasvavista karpaloista, mutta lakkasuolta ei alue näyttänyt.

– Jää tänne, menen autoon!

– Olet kuin lapsi, luovutat heti jos et onnistu, kuului vastaus.

Tarvoin reittiä, jota olimme tulleet. Saappaat upposivat välillä mättääseen. Kuului moiskahdus, kun nosti jalan ylös. Tosiaan vain jalan, sillä saapas jäi suohon. Horjahtelin, mutta sain sen takaisin jalkaani ja jatkoin taivallustani. Kuulin jo, miten mies tulla porhalsi kuin kiukkuinen hirvi takanani.

Auton luona rauhoituin. Sanoin keittäväni kahvit. Se piristäisi. Mies repäisi hikiset vaatteet yltään ja luikahti lampeen. Hetken päästä kuului kutsuvan sinne, vesi oli lämmintä.

Kahvin jälkeen levitimme huovan puiden varjoon. Mieheni otti päivänokoset. Itse luin mukaan ottamaani kirjaa. Ajattelin, että eivät ne marjat niin tärkeitä ole. Helposti niitä saa kaupasta ostamalla. Retkeillään nyt, kun ollaan tänne lähdetty.

Tien toiselle laidalle pysähtyi valkoinen pakettiauto. Herättelin meistäkin katsomaan. Autosta purkautui nelihenkinen perhe. Lapset, melkein kouluikäiset naperot, äiti pullukka liinapää ja perheen partasuinen, kaitaluinen isä. Näin, miten he pukivat harsohatut päähänsä. Hetkessä perhe katosi isojen muovipyttyjen kera metsän helmaan.

– Voi ihmettä! Miten noi lapset tuolla kuumuudessa jaksavat?

– Mitä luulevat raukat löytävänsä, mies sanoi ja palasi lepoasentoonsa.

Parin tunnin kuluttua puuhasin jo lähtöä. Ajettaisiin vaikka Lappiin asti. Siellä en ollut koskaan käynyt. Voisi tällä reissulla kipaista vaikka tunturissa. Ei niistä marjoista niin väliä. Riisuin marjastusvaatteet ja vetäisin hihattoman t-paidan ylleni. Sitten huomasin, että pakettiautoporukka palasi. Jokaisella oli iso muovipytty täynnä lakkoja! Alkoivat tyhjentää niitä tien ohessa pienempiin astioihin, varmaan myyntiämpäreihin. Siinä oli kymmeniä litroja kullankeltaista marjaa.

Katsoin miestäni. Hän oli myös kuullut puhetta, noussut istumaan huovalle ja katseli auton suuntaan. En maininnut mitään, eikä hänkään puhunut. Oivalsimme, että tuo perhe kuului tänne ja oikeutetusti tuo kultalasti kuului myös heille!

Marjatta jäänyt