Anni Kytömäen fiktiivisessä päiväkirjassa luonto elää mukana ihmisen iloissa ja suruissa

Anni Kytömäen Luontopäiväkirjasta ilmestyi toinen, uudistettu painos tänä vuonna. Kuva: Saara Mansikkamäki / Tapio, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

MT Metsä|Kirjallisuus

21.12.202223:00

Arvio

Suvi Jylhänlehto

Finlandia-palkitun Anni Kytömäen Luontopäiväkirja on kaunis ja kevytlukuinen tunnelmointikirja Suomen luonnon vuodenkierrosta.

Pidin lukemastani, mutta en ole varma, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä kelle tahansa hengähdyshetkeä kaipaavalle, jolle myös hetki metsässä tekisi hyvää. Ehkä entiselle luontoharrastajalle, joka ei vaikkapa liikunnallisten rajoitteiden vuoksi enää pääse metsään.

Mari Tuomisen kauniit kuvitukset herättävät tekstin eloon. Kuva: Heli Virtanen / Luontopäiväkirja

Fiktiivinen minäkertoja Kati jää hieman etäiseksi, ehkä tarkoituksella. Rivien välistä ymmärrän, että Siiri on hänen lapsensa, joka asuu vuoroviikoin isänsä Riston kanssa. Sen enempää eivät henkilöiden taustat avaudu.

Tavallaan olisi ollut herkullista päästä syvemmälle päähenkilön mielenmaisemaan ja siihen, miten luonto häntä kannattelee eri tilanteissa.

Vuonna 2020 Margarita-teoksellaan julkisuuteen noussut Kytömäki kirjoitti Luontopäiväkirjan alun perin jo vuonna 2016. Tänä vuonna ilmestyi uudistettu painos, johon Mari Tuominen on tehnyt herkän akvarellikuvituksen.

Kirjan lopussa on tilaa omille muistiinpanoille ja havainnoille. Tehtävät tekevät kirjasta oppikirjamaisen.

”Mikä lehtipuu haluaisit ruska-aikaan mieluiten olla?” tehtävänanto kysyy.

Onko tämä sittenkin tarkoitettu lapsille? Ehkä lapselle ja aikuiselle yhteisesti.

Tehtävät kirjan lopussa tekevät kirjasta oppikirjamaisen. Kuva: Heli Virtanen / Luontopäiväkirja

Kesäkuu on yksi lempikuukausistani luonnossa, niin myös tässä kirjassa. Punakylkirastaan pesintä polkupyörän korissa tempaa mukaansa kuin internetin luontolive. Myös uimaretki rantakäärmeen kanssa saa vaistot valpastumaan.

Kytömäen kuvailu on runollista ja pohdiskelevaa.

”Monet vieroksuvat hämärää ja kosteaa loppusyksyä. Minusta se on pehmeä ja lempeä. Toisin kuin tarmokas aurinko, usvaverho ei vaadi ihmiseltä mitään.”

Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja. Asiantuntemus näkyy tekstissä tekemättä siitä kuitenkaan liian tietokirjamaista.

Kuva: Tapio / Anni Kytömäki