Susipolitiikka uhkaa monimuotoisuustyötä

Lampaat hoitamassa uhanalaisiin perinnebiotooppeihin kuuluvaa merenrantaniittyä. Kuvituskuva. Kuva: Kari Salonen

Susi tappoi Sirolan lammastilalla Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä sunnuntain vastaisena yönä 26 uuhta. Lisäksi vahingoittuneista uuhista osa jouduttiin lopettamaan, mikä nosti menetettyjen eläinten lukumäärän kolmeenkymmeneen. Tilallisten mukaan lampaat olivat ohjeiden mukaisesti toteutetun ja huolletun susiaidan suojassa, 100 metrin päässä ihmisasutuksesta. (mt.fi 31.7.)

Suomessa erityisesti lampailla on tärkeä rooli uhanalaisten maatalouden perinneympäristöjen hoitajina. Suomen ympäristökeskuksen Syken ylläpitämän Luontotyyppien punaisen kirjan mukaan 40:stä perinnebiotoopista 38 on arvioitu äärimmäisen uhanalaisek­si ja kaksi erittäin uhanalaiseksi. Uhanalaisuuden vuoksi perinnebiotooppien hoito onkin perustellusti ollut aivan Suomen EU-jäsenyyden alusta eli vuodesta 1995 lähtien osa maatalouden ympäristötukijärjestelmää. Monella lammastilalla perinneympäristöjen hoidosta on tullut erottamaton osa tilan toimintaa.

Syken ja Luonnonvarakeskus Luken maa- ja metsätalousministeriölle vuonna 2019 toteuttaman arvioinnin mukaan vuosien 2014–2020 ympäristökorvaukseen sisältyneillä luonnonlaitumia ylläpitävillä ympäristösopimuksilla on ollut luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen suuri merkitys. Samaan aikaan erilaisten hankkeiden piirissä tehtyjen toimenpiteiden merkitys monimuotoisuudelle on ollut vain vähäinen. Tämä osoittaa, että ilman laiduntavien eläinten tekemää työtä kehityssuuntaa ei ole mahdollista kääntää.

Puupylväistä ja seitsemästä langasta rakennettujen susiaitojen ylläpitäminen on tiloille kallista ja työlästä. Pelkkä aitojen pystytys ei riitä. Koska aidat ovat sähköistettyjä, niiden ympäristöstä on niitettävä säännöllisesti kasvillisuus maadoittumisen estämiseksi. Tohmajärven tapaus osoittaa, ettei aitakaan riitä estämään vahinkoja. Lampurit kysyivät aiheellisesti Facebook-päivityksessään, ”miten jatkaa laiduntavien eläinten kasvattamista, kun mikään määrä aikaa ja rahaa ei enää riitä suojaamaan eläimiä”.

Luonnon monimuotoisuuden heikentyminen on noussut ilmastonmuutoksen ohella tunnustetuksi uhaksi koko ihmiskunnalle ja vaatimukset monimuotoisuutta parantavista toimista kasvavat koko ajan. Samaan aikaan suurpetopolitiikka on ajautunut pisteeseen, jossa tilojen mahdollisuudet pitää eläimiä perinneympäristöjä laiduntamassa kapenevat.

Jos kasvavan susikannan ylläpitäminen on tärkeämpää kuin arvokkaiden perinneympäristöjen hoitaminen, se pitää sanoa ääneen. Puheet monimuotoisuuden puolesta kumisevat tyhjyyttään, jos samaan aikaan käytännön monimuotoisuustyötä tekevät tilat ajetaan kestämättömillä ratkaisuilla lopettamaan toimintansa.

Lapin yliopiston oikeusinformatiikan lehtori Jarmo Kiuru muistutti yliökirjoituksessaan (MT 31.7.) Suomen sitoutuneen jo vuonna 1986 Euroopan neuvoston johdolla laadittuun, muun muassa suurpetojen suojelua sääntelevään Bernin sopimukseen, joka on Suomessa asetuksen tasoisena noudatettavaa lainsäädäntöä. Bernin sopimuksen sijaan suomalaiset hallinto-oikeudet ovat suurpetoja koskevissa ratkaisuissaan nojautuneet Bernin sopimukseen nähden toissijaisiin EU:n luontodirektiiviin, komission ohjeisiin ja EU-tuomioistuimen kannanottoihin.

Ruotsissa korkein hallinto-oikeus linjasi vuonna 2016 antamassaan ratkaisussa, että lajien suojelussa tulee vallita taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen intressien tasapaino. ”Bernin sopimuksen perusteella suurpetojen kannanhoidollinen metsästys on täysin mahdollista ja jopa suositeltavaa”, Kiuru toteaa. Näin turvattaisiin suomalaisen suurpetokannan kokonaiskestävyys.