Miten metsää pitäisi hoitaa oikein?

Olympialaisten viestihiihtoa odotellessa tein niin kuin isätkin ennen ja makoilin sohvalla viimeisintä Maaseudun Tulevaisuutta tutkaillen. Silmään sattui uutinen, jonka mukaan erään nimeltä mainitsemattoman metsäyhtiön metsäomaisuuden arvo oli kohonnut kuluneen vuoden aikana yli kahden miljardin euron. Piti oikein ottaa netti käteen ja katsoa yhtiön kotisivuilta, että minkä kokoisesta perämetsästä mahtaa olla kyse, kun arvossakin on enemmän nollia kuin laskimessa. Sieltähän se tieto löytyi, kaavakuvan kera – yli 700 000 hehtaaria. Kyllä siinä jo savotan saa aikaiseksi.

Tuli mieleen, että minkähänlainen prosessi se on, kun tuollaiselle alalle suunnitellaan hakkuita? Että tutkitaanko vaan papereista kuviot ja kasvupaikat ja sitten motoarmaada liikkeelle vai onko se edes etäisesti samanlainen prosessi kuin pienmetsänomistajalla? Että hakkaisiko tänä talvena vai vieläkö vuoden pari odottaisi?

Ja harvennus vai aukko? Eikun, ei sitä voi kokonaan hakata, näkee naapuriin liian hyvin ja ensi kesänä ei ehdi istuttamaan. No, entäs se peräkuvio siellä, kun pitäisi se ojakin perata. Ei perhana, varmasti tulee tuulenkaatoja. Yksityiselle metsänomistajalle jotkut hakkuupäätökset saattavat vaatia vuosien näkymättömän pohjatyön. Monesti käy niinkin onnettomasti, että ikääntyvä pienmetsänomistaja ehtii suunnitelmineen siirtyä autuaammille savotoille ja perilliset aloittavat saman tunnevuoristoradan taas alusta.

Miten metsää sitten pitäisi hoitaa niin, että sen tekisi oikein? Ja mikä on oikein ja vastuullista? Siinäpä kysymys. Näihin päiviin asti on metsänhoitoa ohjattu lähes pelkästään taloudelliset periaatteet edellä. Eli mitä paremmin saat metsämaasi kasvamaan puuta, sen parempi sinulle ja samalla yhteiskunnalle. Tähän on valtiovalta metsäpolitiikallaan metsänomistajia, niin pieniä kuin isoja, kannustanut ja taloudellisesti tukenut.

Ja hyvin on mennyt sillä saralla. Sanotaan, että Suomessa kasvaa nykyään enemmän puuta kuin koskaan. Siis enemmän kuin ikinä ennen. Jos ajatellaan, että siitä hetkestä, kun Fennoskandia edellisen kerran kuoriutui jääkauden alta, on yli 10 000 vuotta, niin on kai se jo melkoinen saavutus noin sadan vuoden metsäpolitiikalle.

Nykytiedon valossa tuo saavutus on nyt syystäkin asetettu hieman kyseenalaiseen valoon. On alettu ymmärtää talousmetsäihanteen yksipuolisuutta ja nähdä sen kielteisiä vaikutuksia metsäluonnon moninaisuudelle. On alettu nähdä metsää puilta.

Takaisin siihen pienmetsänomistajaan. Miten pienmetsänomistajan tulisi kantaa vastuuta, jotta metsäluonto säilyisi monimuotoisena tuleville sukupolville?

Oman pikantin ja kitkeränkin lisänsä tuo se, miten hakkuita ja metsätaloutta ylipäätään käsitellään julkisessa keskustelussa. Juttelin jokin aika sitten kaverini kanssa. Hän tunnusti, ettei viitsi työpaikallaan kertoa tulevasta savotasta, kun ei halua tuntea oloaan syylliseksi työyhteisönsä silmissä. Onko tämä nyt sitten cancel-kulttuuria suomalaisittain?

Jos metsänomistaja kokee riittämättömyyden tunnetta ja syyllisyyttäkin metsänhoidollisten valintojen edessä ja metsäkeskustelun pyörteissä, niin mittakaava saattaa antaa helpotusta. Keskimäärin suomalaisella pienmetsänomistajalla on metsää semmoiset 25 hehtaaria eli kooltaan noin 500 metriä kanttiinsa oleva alue. Verrattain pieni kaistale kotimaata. Jos nyt en kovin isoa pilkkuvirhettä tee, niin tuon nimeltä mainitsemattoman yrityksen omistama ala on yhteenlaskettuna neliö, jonka yksi sivu on reilut 80 kilometriä.

Viime vuosikymmenen aikana uusina pelureina isojen poikien metsäbalettiin ovat tulleet metsärahastot, jotka kasvattavat omistuksiaan suomalaisesta metsästä kuin United Fruit aikoinaan Latinalaisen Amerikan banaaniplantaaseilla. Rahastot omistavat kohta jo enemmän alaa kuin perinteisinä metsänomistajina nähdyt suomalaiset kunnat. Rahastot vuolevat puusta tuottoa rahasto-omistajille, niin kotimaisille kuin ulkolaisille, niin paljon kuin tarvitaan siihen, että rahaston tuloskäyrä pysyy tasaisessa nousussa. Metsän omistamista se on sekin.

Yksityinen pienmetsänomistaja ei voi kuin luottaa omaan harkintaansa ja tehdä hartaudella omia metsäsuunnitelmiaan. Ja yrittää kasvattaa tulevia metsänomistajasukupolvia tilanteeseen, jossa suomalaisella metsäpolitiikalla tullee olemaan muitakin arvoja kuin vuosikasvu kuutioissa hehtaarilla.

Kirjoittaja on näyttelijä, joka paiskii osa-aikatöitä kotitilallaan Sonkajärvellä.