Muistoja marjametsän mättäiltä: "Loppujen lopuksi onneni koostuu pitkälti luonnon ymmärryksestä ja arvostuksesta"

Marjatarinakilpailu jatkuu 15. elokuuta saakka.  

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa. Kilpailussa kerätään kaikenikäisten ihmisten marjastustarinoita ja -muistoja ympäri Suomea.

Lue lisää: Marjastusretkiin liittyy monia muistoja ‒ jaa omasi ja osallistu kirjoituskilpailuun

Tänään olen todella onnellinen.

Pääsen iltapäivällä mustikkaan, ja oikein mopolla! Voi tätä riemua! Neljä purkkia mukana repussa, hartwallin korissa.

Talutan moponi ulos tallista.

Vm.-64 Pappa-tunturi kiiltelee auringonpaisteessa. Olen siis kaksitoista vuotta nuorempi. Kiinnitän kypärän nauhan ja polkaisen käyntiin, ekalla lähtee, tietenkin.

Suunta mustikkametsään! Tie oikein kutsuu minua ajamaan. Hetken ajeltuani, Taipaleen kanavan jälkeen, käännyn oikealle.

Loppukesän lämpö hyväilee ohjastajaa, olen yhtä hymyä koko matkan. Jopa liikennevalot olivat suotuisat.

Joutuisasti kulettaa mopo perille.

Pysäköin puiden taakse varjoon, polun alkupäähän. Nypin muutaman jättipalsamin polunvarresta mennessäni. Ihmisen typeryyttä, jonka haluan korjata.

Polku apajalle on suhteellisen lyhyt, mutta suurten kuusien ympäröimä. Ne peittävät tieltä kuuluvat äänet yllättävän hyvin. Loppuosassa on haapoja.

Vanhan aukon kohdalla varvikko alkaa suorastaan tyrkyttää mustikoita kulkijalle.

Rohmuan heti kourallisen.

Niitä on todella paljon ja isoja. Aina löytyy uusi apaja, kun edellinen mätäs ehtyy.

Jää niitä vielä moneksi kerraksi.

Purkit täyttyy nopsaan. Ketään muita ei ole näkynyt, eikä kuulunut.

Saan olla täysin luonnonrauhassa. Linnut liikehtivät hissukseen metsän kätköissä ja ääntelee vaimeasti, nekin haluavat olla rauhassa.

Lähtiessä käväisen polun vieressä olevalla lähteellä. Pesen käteni, samalla kun tunnustelen...jäätävän kylmää vettä. Eipä tartte ottaa juomapulloa seuraavalla kerralla mukaan, ajattelen ja selvittelen enimmät heinänkorret vedestä, jotka sinne ovat kaatuneet.

Kaikki tämä luonnon kauneus ja yllätyksellisyys saa minut tuntemaan käsittämätöntä onnea. Loppujen lopuksi onneni koostuu pitkälti luonnon ymmärryksestä ja arvostuksesta. Voi kun ihmiset saisi ymmärtämään sen, että meillä ei oikeastaan muuta olekaan. Ja siitä täytyy pitää hyvää huolta.

Itse tämän tiedän ja nautin luontokokemuksista nyt enemmän kuin koskaan. Tällä kertaa en viitsi tappaa edes itikoita, vaan tyydyn hätistelemään ne muutamat tiehensä muilla keinoilla.

Kotimatkalla minua viihdyttää vielä orava, joka ei tunnu tietävän, mistä suunnasta pörisijä lähestyy. Se poukkoilee keskellä tietä hetken molempiin suuntiin, ja naulautuu sitten matalana paikoilleen. Nauran varmaan ääneen. Ihan kuin moponi niin kovasti kulkisi, ettei karkuun kerkeis. Hyvissäajoin se kuitenkin väistää oikeaan suuntaan ja katoaa tienvarren pöheikköön.

Kotona saalis suoraan kylmiöön. En tykkää poimurilla kerätyistä, sillä niiden perkaaminen on tympeintä hommaa, sitäpaitsi siinä tulee niska kipeäksi. Kerään aina pelkät marjat, enkä roskia.

Sitten ne seuraavana päivänä voi laittaa suljettaviin pusseihin ja pakastimeen.

Sieltä on hyvä ottaa talvella puuron päälle taas metsänantimia.

Lämmöllä voin muistella ja haaveilla tulevaa kesäistä marjareissua mopon selässä, pakkasen vielä paukkuessa.

Näin voin yhdistää kaksi rakasta harrastusta samalla kertaa.

Kyllä elämä taas maistuu.

Toivottavasti saan näitä harrastuksia jatkaa, ja siirtää niitä tuleville polville, että hekin pääsevät tästä onnesta osallisiksi.

E.P.