Kun elämä romahti, Aarteen lukija löysi metsästä uuden harrastuksen ‒ ”Metsästä saa voimaa puskea omaa polkua eteenpäin”

”Aloin ottaa kävelyretkille mukaan sankon tai pieniä muovipusseja. Minusta tuli myöhäisherännyt keräilijä”, kirjoittaa Aarteen lukija Leena Ranta. Kuva on kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kaltaiselleni vetämättömälle kaupunkilais­pellelle metsä on ollut lähinnä pelottava paikka. Sinne eksytään tai siellä kohdataan omituisia tyyppejä. Metsään kätketään huumeita ja muuta kiellettyä tavaraa ja niistä saatuja rahoja. Metsään piilotetaan murhatut liftarit tai siellä tehdään ympäristörikoksia, valutetaan vesistöihin myrkkylitkuja.

Muutenkin metsä on vaikuttanut hankalalta paikalta. Sinne meneminen vaatii kumpparit tai ulkoilukengät, teknisiä vaatteita, joita puetaan kerroksittain, ja alimmaksi merinovillaa. Mukana pitää olla juotavat ja syötävät, suunnistusvälineet, että tietää missä on ja löytää takaisin, ja ihoa pitää hölvätä erilaisilla hyönteismyrkyillä ja silti punkki tulee ja puree. Kotona vaatteet haisevat nuotiolta ja hyttysmyrkyltä ja villa märältä koiralta, kunnes on pessyt kaiken, mikä metsässä on ollut mukana.

Entisessä elämässäni harrastin retkeilyä viitoitetuilla poluilla, joita joku muukin on kulkenut ja nuotiopaikalle mielellään joku muu on tehnyt tulet, ettei itse tarvitse, se on vaikeaa. Polulta poikkesin vain ihan vähän katselemaan kiinnostavia kasveja, kalliomuodostelmia tai korkealta paikalta näköaloja.

Metsä oli minulle kuriositeetti, jossa käytiin hyvällä säällä muutaman kerran vuodessa, ja muuten se sai olla. Kunnes elämässäni tuli henkilökohtaisia kriisejä, vaikeuksia ja suoranainen romahdus. Erosin, minut irti­sanottiin työpaikastani, menetin kotini ja jouduin asumaan nujahtaneeseen vuokra-asuntoon. Rahat eivät tahtoneet riittää, ja uuden elämän opettelu oli käydä yli voimieni.

Uusi harrastukseni oli käydä kävelemässä metsässä. Muuhun ei ollut varaa. Onneksi metsä alkoi heti naapuritaloyhtiön takaa.Löysin kauniita paikkoja, eksyinkin joskus, mutta löysin aina takaisin, sillä opettelin katselemaan ympäristöä ja muistamaan maa­merkkejä.

Erään reittini varressa oli villiintynyt puutarha. Maalaistaloa siinä ei enää ollut, mutta siellä oli omenapuita, vadelmapensaita ja mansikoita. Olin kuin aarteen löytänyt ja poimin omenoita piirakan verran. Naapurit kertoivat villipuutarhan maiden kuuluvan nykyään kunnalle, ja kaikki ulkoilijat kävivät sieltä näpsimässä herkkuja.

Aloin ottaa kävelyretkille mukaan sankon tai pieniä muovipusseja. Minusta tuli myöhäis­herännyt keräilijä. Ajattelin, että samalla vaivalla voin katsoa metsän marja- ja sienitilanteen. Pieni pakastimeni täyttyi mustikoista, puolukoista ja sienistä.

Sieniä en niinkään tuntenut, mutta minulla oli naapuri, joka tiesi ruokasienet. Kävimme yhdessä sienestämässä, ja tein sinunkaupat suppilovahveroiden ja muutaman rousku­lajin kanssa.

Talvella levitin pannukakun päälle pihlajanmarjahyytelöä ja olin oikein tyytyväinen itseeni. Huomasin olevani tyytyväinen myös elämääni ja asuntooni. Olin menettänyt paljon, mutta olin löytänyt harrastuksen, joka teki minusta ehjemmän ihmisen. Olin myös saanut uuden ystävän, naapurinrouvan, jonka houkuttelin kanssani sienimetsälle.

Marjoilla ja sienillä oli minulle myös taloudellista merkitystä. En myynyt mitään, mutta minulla oli omasta takaa ruoka-­aineksia. Se oli mukava tunne.

Romahdukseni ajoista on jo vuosia, koti on vaihtunut ja on löytynyt uusi työ. Metsäretkiä en ole jättänyt, minähän suosittelen niitä kaikille. Masennukset ja onnettomuudet eivät välttämättä katoa, mutta metsästä saa voimaa puskea omaa polkua eteenpäin.

Leena Ranta, Kirkkonummi

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 3/2023.