Aito maatalous ei saa jäädä murroksen sivustakatsojaksi – oikeita maatiloja tarvitaan myös tulevaisuudessa
Suomi saa toivottavasti oman siivunsa kehityksessä, jossa erilaiset teollisuusmittakaavan solumaatalouslaitokset ryhtyvät kaappaamaan omaa siivuaan maailman elintarvikemarkkinoista. Tälle kehitykselle kotimaiset perhetilat ovat joka tapauksessa erinomainen vastapaino, jonka säilymiseen on satsattava. Se ei tapahdu ilman viljelijöiden tulevaisuudenuskoa, ja se taas vaatii reilua palkkaa tehdylle työlle.
Maailma tarvitsee samanaikaisesti sekä uusia että perinteisiä tapoja tuottaa ruokaa. Kuva: Kuvat: Sanne Katainen ja Jaana Kankaanpää. Käsittely: Jaana Kankaanpää23.10.202405:30
Miten ruokaa tuotetaan vuonna 2050, jolloin maapalloa kansoittaa nykyisen runsaan kahdeksan miljardin sijaan kymmenen miljardin ihmisen väestö? Jos ratkaisua haettaisiin laajentamalla tuotantoa nykyisillä tuotantotavoilla, uutta peltoa pitäisi raivata valtavia määriä – samaan aikaan kun ruoantuotantoon soveltuvien alueiden arvioidaan ilmastonmuutoksen seurauksena päinvastoin supistuvan.
Ruoantuotannon raju kasvattaminen 25 vuodessa on toki onnistunut aiemminkin: vihreäksi vallankumoukseksi nimetty kehitysjakso vuosina 1960–1985 tarkoitti maailman viljasatojen kolminkertaistumista kehittyneiden lajikkeiden, kasvinsuojeluaineiden, lannoitteiden ja koneistumisen avulla. Toisaalta vihreä vallankumous itsessään toimi kasvualustana maapallon liikakansoittumiselle ja lukuisille muille siitä johtuville ongelmille, joihin jälleen haetaan ratkaisua ruokajärjestelmän remontista.
Useimmat ruokajärjestelmän korjaussarjat aiheuttavat perusteltua pelkoa viljelijöiden keskuudessa. Viime vuosien kasvisruokainnovaatioissa viljelijöiden saama osuus lopputuotteen hinnasta on puristunut vieläkin pienemmäksi kuin siinä kuuluisassa ruisleivässä, jota on vuosien ajan käytetty esimerkkinä viljelijän saamasta mitättömästä osuudesta ruokaketjun rahanjaossa. Elintarvikeinnovaatioiden myötä kuluttajan ruokakori kallistuu, mutta yhä suurempi osuus hinnasta päätyy kaupan ohella patenttien ja tuotantoteknologioiden omistajille, joiden taustalla ovat usein kansainväliset pääomasijoittajat. Samaan aikaan ympäristöjärjestöt yrittävät ponnekkaasti kääntää kansan tuomitsevaa huomiota kohti kotieläintiloja, joiden olemassaolon ne katsovat nostavan kasvisruoan hintaa.
Hämmennystä perinteisen maatalouden harjoittajien mielissä synnyttävät varmasti myös puheet solumaataloudeksi nimetyn teollisuudenalan noususta. Maatalouden kanssa solumaataloudella ei ole mitään tekemistä: kyse on teollisuusmittakaavaisesta toiminnasta, jossa eläin- ja kasvisoluja, mikrobeja tai leviä kasvatetaan terästankeissa ja näin valmistetaan ruokateollisuuden käyttöön ainesosia maatiloilla tuotettujen raaka-aineiden korvaajiksi.
Ajatus elintarviketuotannon siirtämisestä pois maatilalta herättää ymmärrettävästi pelkoa.
Ymmärrettävästi ajatukset elintarviketuotannon siirtämisestä yhä enenevässä määrin pois maatilalta herättävät pelkoa. Moni näkee edessä tulevaisuuden, jossa viljelijälle jää vain bulkkiraaka-aineen tuottaminen kaupungeissa toimiville tuotantolaitoksille ja entistä pienempi osa ruokaketjun tulonmuodostuksesta.
Osa toimijoista kuitenkin vakuuttaa, ettei teknologian kehitys sysää viljelijöitä täysin osattomiksi ruokaketjun tuottamasta arvonlisästä. Elintarviketeollisuuden käyttöön proteiiniraaka-ainetta ilmasta ja vedystä mikrobien avulla valmistavan Solar Foodsin toimitusjohtaja Pasi Vainikka uskoo, että solumaatalous voisi jopa hyödyttää maanviljelijöitä (MT 21.10.). Kun osa elintarviketeollisuuden käyttämästä liharaaka-aineesta korvattaisiin terästankeissa kasvatetulla proteiinimassalla, kotieläintilojen olisi mahdollista keskittyä tuottamaan navetoissaan, lampoloissaan, sikaloissaan ja kanaloissaan premium-tuotetta sitä arvostaville markkinoille nykyistä parempaan hintaan.
On niin ikään tärkeää, että ainakin osa elintarvikeketjua vääjäämättä tulevaisuudessa valloittavista uuselintarviketeknologioiden toimijoista olisi suomalaisia ja tuottaisi näin tulovirtoja myös suomalaisen yhteiskunnan rahoittamiseksi. Mitä teknisempää elintarviketuotanto on, sitä varmemmin myös niiden omistus keskittyy ja sitä suurempia ovat vaatimukset pääomien tuotoille.
Tälle kehitykselle kotimaiset perhetilat ovat joka tapauksessa erinomainen vastapaino, jonka säilymiseen on satsattava. Se kuitenkin edellyttää viljelijöiden arvostuksen nousua ja oikeudenmukaista korvausta työstä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
