Ruisleipä on hyvää

Olin kovin iloinen kun ruisleipä valittiin Suomen kansallisruuaksi. Ei vähiten siksi, että pidän siitä kovasti.

Kansallisruuan pitää olla todellinen kansan ruoka, yksinkertainen ja arkinen.

Tällaisessa kisassa on riski, että jokin erikois­juhlaruoka pärjää jonkin myyttisen maineen vuoksi. Hyvä, että näin ei käynyt, sillä erikoisruuat ovat yleensä ärsyttävää kikkailua – ja kaukana kansan ruuasta.

Sellaisen valitseminen olisi merkki huonosta itsetunnosta. Nyt voimme selkä suorana sanoa, että tätä syömme, olemme aina syöneet ja tämä on hyvää.

Kansallisruuaksi olisi voinut valikoitua myös vaikka lihapullat. Mikäpä siinä, pidän lihapullistakin. Mutta niitä on kaikkialla. Belgiassa ne ovat isoja mötköjä, joita on lautasella kaksi. Tuosta lähi­ravintolassa niitä saa hieman makean rusina-sipuli-kastikkeen kanssa, erinomaisia ovat. Siihen voisi kyllä tuikata vähän puolukkahilloa joukkoon.

Muutenkin lihapullia näkee maailmalla, Kiinassa, Ruotsissa… Nerokas ajatus jauhaa lihaa, sekoittaa muita aineksia ja taputella ne palloiksi on keksitty joka maassa. Suurin osa yksinkertaisista ruuista onkin muodossa tai toisessa kaikkialla.

Ruisleipä on riittävän omaleimainen tuote. Vaikka sitä tehdään muuallakin, se on leipähyllyllä yksin, kuin unohdettuna. Se on jonkinlainen kuriositeetti valtavan vaalean leivän tarjonnan vierellä. Itse asiassa Belgiasta löytyy ihan hyvää ruisleipää. Tai seka­leipää se kai virallisesti on, mutta limpulta tuntuu ja hyvää on. Mutta sitä pitää erikseen etsiä.

Suomessa ruisleipä elää moninaisempana kuin missään olen nähnyt. Siihen liittyy kotiinpaluun tunnelmaa, ylpeyttä omasta kulttuurista ja vain Suomessa sitä pidetään suurena ruokana. Juuri oikea kansallisruoka!