Piirakan pyöräyttäjät ja me muut

Tuulikki Viilo on Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Minulla on elämässäni muutamia henkilökohtaisia tavoitteita. Yksi niistä on piirakan pyöräyttäminen.

Pyöräyttäjät pitäisi palkita, nostaa korokkeelle. Monet kaunat on pyöräyttäjien ansiosta haudattu, vatsat täytetty ja pahaa mieltä tyynnytelty.

Näin piirakka pyöräytetään oikeaoppisesti: mennään äidin keittiöön, nojataan laiskanpulskeasti tiskipöytään.

Äiti *aineksia pöydälle nostellen*: "Miten meni tallilla?"

Minä *tiskipöytään nojaillen*: "Ihan hyvin. Nähtiin kaksi hirveä, olivat ihan lähellä siinä kukkulalla."

Äiti *aineksia sekoittaen*: "Ohoh."

Tässä välissä aika-avaruusjatkumo vääristyy ja piirakka pyöräyttyy.

Äiti *piirakan uunista nostaen*: "Jäätkö syömään?"

Oma piirakkani ei pyöräyty. Ensin sitä harkitaan muutama viikko. Kalenterista etsitään piirakalle sopiva päivä.

Sitten piirakkaa varten mennään kauppaan. Sen jälkeen puoliso menee vielä uudestaan kauppaan. Pöytä pyyhitään ja törkyinen kulho hangataan puhtaaksi. Ulkopuoliset ajetaan ulos keittiöstä.

Ainekset kerätään pöydälle ja niitä katsellaan mietteliäästi.

Raaka-aineet sekoitetaan reseptiä huolestuneesti silmäillen.

Sykettä nostetaan epämääräisten äiti-mittayksiköiden kohdalla, kuten "sopivasti leivinjauhetta".

Taikinaan kaadetaan hetken huumassa vanhentunutta vaniljasokeria ja tehdään pieniä katumusharjoituksia.

Pöydältä pyyhitään puolen desin verran kaatuneita jauhoja. Sen jälkeen tiskipöydän alta poimitaan sinne vierineitä marjoja.

Piirakka laitetaan uuniin. Sitten tuijotetaan tuimasti uunia.

Sitten näpsytellään vähän puhelinta ja unohdetaan koko piirakka, kunnes havahdutaan ja panikoidutaan. Rynnätään uunin luo.

Valmiista piirakasta otetaan valokuva, jotta sitä voi myöhemmin muistella: Olipas hieno piirakka, se!

Ja kyllä se lopulta syödäänkin.