Annetaan ruualle aikaa

Aika on rahaa, suomalaiset sanovat mielellään. Lounasaika katsotaan

monessa työpaikassa pois rahantekoajasta. Jos olet työpisteeltä poissa yli puoli tuntia, kellokortti alkaa raksuttaa miinusta.

Jos lounaspaikkaan siirtymiseen

kuluttaa viisi minuuttia suuntaansa ja ruokaa joutuu jonottamaan tai odottamaan viisi minuuttia, itse ruokailuun

jää hätäinen vartti. Kukaan ruokaansa kunnioittava ihminen ei syö lounastaan siinä ajassa.

Jos ruoka(puoli)tunnista haluaa pitää

kiinni, on joko haarukoitava mikrolämmin einesmakaronilaatikko työpaikan kahvihuoneessa tai hotkittava

pikaruokaketjun hampurilainen niin,

että majoneesit valuvat suupielistä.

Eettisiä ja ekologisia valintoja ei paljon ehdi miettiä.

Minusta ruokailuun kulutettu aika

kuvastaa suoraan sitä, miten paljon

ihminen arvostaa ruokaa.

Maailman ruuantuotannon ytimessä Brasiliassa ruuan merkitys on ymmärretty. Yhteiskunta pysähtyy kello 12:n ja 14:n väliseksi ajaksi, joka pyhitetään lounaalle.

Opiskelupaikkakunnallani São Paulon

maaseudulla lounas kokoaa kämppäkaverit yhteen. Ruuanlaitto alkaa aina alusta. Keitetään riisi, pilkotaan sipuli,

kuullotetaan kesäkurpitsa. Papuja on saatettu liottaa monta tuntia. Mehu

puristetaan tuoreista hedelmistä.

Brasiliassa on turha etsiä kaupasta pakastepizzoja tai mikrokanaviilokkia. Ruuan eteen pitää aina tehdä työtä, eikä ruokailu ole aika, josta tingitään. Muut menot ovat aina toissijaisia, jos ruokailu on vielä kesken.

Brasilialainen ruoka on lähes poikkeuksetta taivaallista. Sitä syödään yhdessä, hitaasti, nautiskellen. Luulen, että ruuan

arvostuksen kulttuurista johtuen esimerkiksi McDonald’s ei ole onnistunut valtaamaan jalansijaa sambamaassa.

Brasiliassa ruokaa ei myöskään hamstrata. Kulttuuriin kuuluu antaa toisten ottaa ensin ja santsata vasta, kun kaikki ovat varmasti saaneet vatsantäytettä. Pizzeriassa kukaan ei tilaa

itselleen omaa autonrenkaan kokoista

annosta, vaan muutama pizza jaetaan kaikkien kesken. Ruokaa tilataan lisää, jos joku on vielä nälkäinen.

Suomessa tuntuu vallitsevan viidakon laki. Pöydässä on ruokaa – syökää

henkenne edestä!

Monesti nälkäisen ihmisen silmä syö enemmän kuin maha vetää. Kun kiire ohjaa ruokailijan äkkiä takaisin töihin, lautaselle jäänyt ruoka kipataan helposti kaatopaikan täytteeksi.

Ruokaa voisi Suomessakin syödä

vähemmän ja hitaammin, nautiskellen.

Elokuun 22. päivänä vietettiin

maailman ylikulutuksen päivää. Luonnonvarojen kulutus ylitti silloin tahdin, jolla ne ehtivät tänä vuonna uusiutua. Loppuvuoden elämme yli varojemme.

Tuona samaisena päivänä järkytyin, kun kuulin, että jopa 30 prosenttia

maailmalla tuotetusta ruuasta menee hukkaan tuotantoketjun eri vaiheissa.

Ei siis riitä, että rohmuamme luonnonvaroja. Me heitämme ruokaa roskiin.

Akateeminen seminaari on hyvä

tilaisuus hankkia päiviä kestävä voimattomuuden tunne ja ahdistus. Maailma tuhoutuu, ja se on minun vikani.

Ehkei peilikuvalle kuitenkaan pitäisi

olla liian ankara. Ruokailu on iloinen asia, vähän kuin harrastus. Ei kalliilta joogatunniltakaan lähdetä kesken

kaiken pois.

suvi.niemi@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF