HEVOSELÄMÄÄ Hevosella joulukirkkoon

Matkaa kotoa kirkkoon oli kymmenkunta kilometriä. Reki oli valmisteltu matkalle lähtöä varten jo aattona. Se seisoi puolittain heinillä täytettynä ladon välikössä mahdolliselta lumisateelta suojassa.

Hevonen, Virkku nimeltään, oli harjattu puhtaaksi. Se sai jouluaattona erityisen maittavan appeen, paljon jauhoja ja sekaan melassia.

Myöhään illalla isä kävi viemässä hevoselle ruisleivän puolikkaan, ja tarkisti samalla, että kaikki oli kunnossa. Samalla hän toi mukanaan lampaantaljan, joka nostettiin yön ajaksi uuninpankolle lämpenemään.

Aamulla heräsin aikaisin siihen, kun äiti tuli navetasta. Navettatyöt oli jouluaamuna tehty aikaisin. Meitä oli kolme lasta, nousimme kaikki ylös. Ulkona oli pimeää, hellanuunista liekkui valo seinille. Kynttilät paloivat pöydällä ja ikkunoilla.

Vaatteet oli katsottu illalla valmiiksi. Ne puettiin nopeasti päälle, sitten pöydän ääreen ja voileipää ja joulukinkkua suuhun. Joululahjaksi saadusta suklaalevystä oli säästetty palasia evääksi kirkkomatkalle mukaan.

Minulla oli isän vanhasta turkista räätälöity pomppa, jonka puin päälleni. Isä tuli ulkoa ja sanoi, että Virkku ja reki ovat valmiina. ”Pojat, viekää talja rekeen, minä ryyppään sillä aikaa kupin kahvia.”

Retuutimme veljeni kanssa taljan rekeen. Virkku seisoi rauhallisena tallin seinän vieressä. Se oli purauttanut taakseen ”munkkikasan” joka yhä höyryisi pakkasessa. Levitimme taljan rekeen ja kipusimme veljeni kanssa sen alle. Taivaalla loistivat tähdet, kuu mollotti suurena kirkonkylän suunnassa metsän sahalaidan yläpuolella.

Äiti ja siskotyttö tulivat ja ahtautuivat rekeen meidän viereemme. Viimeisenä tuli isä, veti koivistolaisen korvilleen, istahti reen kuskinpukille, tarttui suitsiin ja nykäisi pollen liikkeelle.

Aisakello kilkahteli, reenjalakset kirisivät pakkaslunta vasten. Hevosen kaviot iskivät jäiseen tien pintaan. Kuu vilisti puiden takana, kun hevonen pisti juoksuksi.

Vedimme taljan niin ylös, että vain silmät vähän pilkistivät reunan alta. Oli mukava seurata, miten maisema vaihtui. Puiden varjot valkoista hankea vasten näyttivät lohikäärmeiltä. Tontut ja pukit kurkkivat puiden takaa.

Isommalla tiellä saavutimme toiset hevoset. Aisakellojen soitto kuulosti pakkasessa taivaallisen joululaulun sävelmältä. Ajoimme reipasta vauhtia jonossa. Tierat kopsahtelivat reen keulaan. Tähdet taivaalla seurasivat kulkuamme. Kuu valaisi tieuran ja sen korkeat aurausvallit. Taljan alla oli lämmin. Melkein nukutti, oli hyvä olla…

Kirkossa oli juhlavalaistus. Ihmisten äänet, yskähdykset ja matalaääniset tervehdykset, kaikuivat korkeassa kirkkosalissa. Etsimme paikkamme penkistä, emme riisuneet päällysvaatteita päältämme, koska kirkko oli viileää.

Sitten ylhäällä urkuparvella kajahtivat Enkeli taivaan -sävelet. Kirkko täyttyi tutun virren sanoista. Siihen yhtyivät kaikki, miehet turkeissaan, naiset talvitakeissaan ja lapset pompissaan. Joulun henki täytti kirkon ja ihmisten mielet.

Tuntui, että Jeesus-lapsi oli oikeasti syntynyt.

Paluumatkalla jotkut halusivat ajaa kilpaa. Meidän Virkku oli rauhallinen ruuna. Isä ei pakottanut sitä juoksemaan.

”Se on tehnyt metsässä täysiä päiviä. Joulu se pitää hevosellakin olla”, isä sanoi. ”Menköön sitä vauhtia, mitä tahtoo.”

Hyvin mekin kotiin ehdimme. Eteisen ruokakomerosta haettiin edellispäivänä leivinuunissa paistettu joulukinkku pöytään. Siitä leikattiin maukkaita siivuja joululimppuviipaleiden päälle. Kirkossa oli tullut nälkä.

Myöhemmin joulupäivänä valmistui riisipuuro, joka nautittiin lakoista valmistetun, kullankeltaisen kiisselin kanssa.

Joululahjaksi olin saanut Blytonin Viisikko aarresaarella, pehmytkantisen, halvan uusiopainoksen. Kirja kädessäni ja lahjasuklaan loput palaset toisessa kädessäni vetäydyin joulukuusen taakse pirtin sänkyyn lukemaan. Radiossa soi En etsi valtaa loistoa/en kaipaa kultakaan…

ANTERO KOIVUKANGAS

Riihimäki

Aisakello

kilkahteli, reenjalakset

kirisivät pakkas-

lunta vasten.

Avaa artikkelin PDF