Lasten liikennevalistuksen viesti saattoi vielä takavuosina olla jyrkkä – 1970-luvulta lähtien näkökulma vaihtui yksilöpsykologiasta koko liikennekulttuuriin

Valistus ja koko liikennekulttuuri ovat kokeneet suuria muutoksia. LEHTIKUVA / Tarja Repo.  

Lapset on tutkijan mukaan usein nähty ongelmana liikenteessä. Onnettomuusriskeihin on puututtu liikennekasvatuksella, jossa korostui aiemmin yksilöpsykologia. Valistus ja koko liikennekulttuuri ovat kuitenkin kokeneet suuria muutoksia.

Kuusivuotias Toivo Pellinen tietää, että Tampereen Pikku Kakkosen puiston leikkivälineisiin kuuluva kulkuväline on liikennepuistokonstaapelien Maltin ja Valtin poliisiauto. Puistossa voi kivuta myös muiden kulkuvälineiden kuten junan ja laivan kyytiin.

Hänellä on jo kokemusta lukuisista oikeistakin kulkuvälineistä, kuten omasta pyörästä, bussista, junasta ja perheen autosta. Helsingissä on ajeltu metrolla ja Tampereella ratikalla Hervantaan.

Toivo ja äitinsä Sandra Kinnarinen Joensuusta ovat matkustaneet junalla Tampereelle. Junalla on turvallista liikkua, mutta tieliikenne huolestuttaa joskus äitiä. Varsinkin pyöräillessä hän opastaa poikaa siitä, milloin pitää olla tarkkana ja pysähtyä.

”Tosin huomasin, että Toivo kävi liiankin varovaiseksi eikä uskaltanut lähteä ylittämään suojatietä, vaikka auto oli kaukana.”

Kinnarinen toivoo, että kiireistäänkin huolimatta autoilijat muistaisivat pysähtyä, kun joku on aikeissa ylittää suojatien tai toinen auto on pysähtynyt ennen suojatietä viereiselle kaistalle.

Perhe on tarkistanut pojan tulevan koulutien, joka on turvallinen. Edellisessä asuinpaikassa olisi pitänyt ylittää vilkas risteys. Liikennevaloista huolimatta äitiä olisi jännittänyt se, että jalankulkijoille palaa vihreä valo samaan aikaan kuin kääntyville autoille.

”Autoilijoiden olisi tietysti pidettävä nopeudet sallituissa rajoissa. Nopeuksien arvioiminen on aikuisillekin hankalaa, saati lapsille.”

Huoli lasten turvallisuudesta liikenteessä on ollut vanhemmille yhteistä kautta vuosikymmenten. Liikenneturvallisuutta on pyritty lisäämään valistuksella, jota on Suomessa tehty jo liki sata vuotta.

Valistuksen merkitys lisääntyi 1950-luvulla, jolloin onnettomuuksissa kuoli jo paljon ihmisiä. Uhriluku kuitenkin kasvoi edelleen, sillä autoilu lisääntyi räjähdysmäisesti ja nopeusrajoituksia alettiin ottaa laajemmin käyttöön vasta 1970-luvulla.

Ajattelutapana on ollut, että juuri lapsia on vaikea sovittaa yhteen autoliikenteen kanssa. Näin arvioi liikennevalistuksen historiaan perehtynyt akatemiatutkija ja Turun yliopiston tekniikan historian dosentti Tiina Männistö-Funk.

Liikennekasvatusta ovat antaneet muun muassa Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaosto Talja ja sen seuraajaksi vuonna 1971 perustettu Liikenneturva. Talja muun muassa jakoi liikenneaapisiksi nimettyjä vihkosia kouluihin.

Tavallinen hahmo valistusmateriaaleissa oli kadulle ryntäävä jalankulkija. Juuri ryntäämistä pidettiin pääsyynä jalankulkijoiden onnettomuuksiin. Vuoden 1953 Liikenneaapisessa runoiltiin: ”Ristiin rastiin kanan lailla ryntää ken on mieltä vailla". Ryntäilijän kohtalo oli karu: "Auton alle usein jää moinen pieni pöllöpää".

Vastuuttoman jalankulkijan hahmo oli kansainvälinen. Se lanseerattiin Yhdysvalloissa, jossa autoilu oli yleistynyt jo paljon aiemmin.

”Ryntäilijä oli paljolti autoalan ja autoilijajärjestöjen luomus. Hahmo perustuu autoilijan näkökulmaan, mutta toki jalankulkijan perspektiivi voi olla ihan erilainen”, Männistö-Funk huomauttaa.

Erityisesti lapset nähtiin alttiina ryntäilylle, vaikka piirroskuvissa näkyy myös rynniviä aikuisia. Valistusmateriaaleissa toistuu tilanteita, joissa lapsi juoksee tien yli pallon perässä tai näkemänsä henkilön luo. Sen sijaan yleistä onnettomuustyyppiä, jossa auto törmäsi tiellä kulkevaan jalankulkijaan tai pyöräilijään takaa päin, ei nähty.

Liikenneturvallisuus nähtiin pitkään yksilöpsykologisena kysymyksenä, joka vaati asennekasvatusta. Talja jopa teetti vuonna 1968 tutkimuksen onnettomuuksiin joutuneiden lasten sosiaalisesta taustasta, mikä nähtiin selityksenä onnettomuusalttiudelle.

”Muistakin tiellä liikkujista kuten autoilijoista ajateltiin, että heidän yksilölliset ominaisuutensa altistavat onnettomuuksille.”

1970-luvulta lähtien liikenneturvallisuustyössä on painottunut liikenneympäristön suunnittelu. Mallia uuteen ajattelutapaan otettiin Ruotsista.

”Kun todettiin, että yksilöpsykologiaan keskittyminen ei ratkaise ongelmaa, alettiin yhä enemmän kiinnittää huomiota myös siihen, miten liikenneympäristöä voi muokata turvallisemmaksi.”

Valistusmateriaaleissa näkyy muutos siinä, miten ja missä lasten oletetaan liikkuvan. Vielä 1960-luvun alussa lapset ovat liikkeellä kaikkialla. Lasten pitää olla valppaita ja noudattaa sääntöjä, mutta he liikkuvat itsenäisesti riskeistä huolimatta.

1970-luvulta lähtien eri liikkumismuotoja alettiin yhä enemmän erotella toisistaan. Myös lasten liikkumista keskitettiin turvallisille reiteille ja alueille, mikä kuitenkin Männistö-Funkin mukaan vähensi heidän itsenäistä liikkumistaan.

Lapsia suojellaan myös kuljettamalla heitä autoilla kouluun ja harrastuksiin. Lasten kulkeminen liikenteessä onkin vähentynyt myös Suomessa, vaikka täällä lapset liikkuvat edelleen melko itsenäisesti moniin muihin maihin verrattuna.

”On luonnollista, että jokainen vanhempi halua suojella lastaan. Suojeleminen on vähentänyt liikenneonnettomuuksien lisäksi muitakin onnettomuuksia. Samalla olisi hyvä löytää balanssi, jossa lapsilla säilyisi mahdollisuuksia turvalliseen itsenäiseen liikkumiseen.”

Liikennekasvatus kouluissa on kokenut suuria muutoksia, samoin kuin kasvatusmenetelmät yleensäkin. Ydinajatus on kuitenkin sama, sanoo koulutuspäällikkö Satu Tuomikoski Liikenneturvasta.

”Tavoitteena on, että lapset ja nuoret oppivat liikenteessä toimimisen taitoja. Nykyisin liikennekasvatus lähtee siitä, että lapset oppivat itse arvioimaan taitojaan ja käyttäytymistään sekä ratkaisemaan turvallisesti ongelmia. Opetuksessa pyritään monipuolisten menetelmien avulla osallistamaan lapsia ja myös heidän vanhempiaan, sillä vanhemmat ovat tärkeitä liikennekasvattajia ja roolimalleja lapsen ja nuoren elämässä.”

Tarkoituksena ei ole paukuttaa päähän liikennesääntöjä vaan ohjata siihen, miten liikenteessä tullaan toimeen ja otetaan toiset huomioon. Olennaista on harjoittelu, jonka avulla lapsi oppii toimimaan liikenteessä, kuten arvioimaan, milloin on turvallista ylittää tie.