Rutiineista ja rakkaudesta kirjoittaminen
piti miehet järjissään rintamalla. Kuvan sotilas
on saanut kirjeen Petsamon Luttojoelle. Kuva: SA-kuva
Nuoretkin polvet kantavat sodan taakkaa
Uutuusdokumentti Sota ja mielenrauha auttaa käsittelemään sota-ajan eläneiltä sukupolvilta siirtyneitä tunteita.
Kutsuvieraat asettuivat jalkaväkiveneeseen saksalaisen laivasto-osaston tarkastuksessa Laatokan Lahdenpohjassa.
Ohjaaja Ari Matikainen toivoo, että dokumentti antaa eväitä käsitellä sodan tunneperintöä.
Aseveljeä ei jätetä. Kuvan kolmikon tietoja ei löydy arkistosta.
Sodasta harvemmin tuodaan esiin leppoisia hetkiä. Kuva on todennäköisesti otettu Luttojoella heinäkuussa 1942."Mitä jää jäljelle, kun vanhoista sotapätkistä siivotaan pois Sibelius ja selostajan kommentit ’tässä mennään Kannaksen yli niin että heilahtaa’?” kysyy uutuusdokumentin Sota ja mielenrauha ohjaaja Ari Matikainen.
Jäljelle jää tärkein sisältö eli ihmiset, heidän ilmeensä ja niistä heijastuvat tunteet. Mitä liikkuu sotatantereelle viskattujen nuorukaisten mielissä?
Sodan jälkeen käsittelemättömiä tunteita on siirretty sukupolvelta toiselle. Nyt on korkea aika pureutua veteraanien todelliseen perintöön.
Kirjeitä rintamalta
Dokumentin aineiston keräämiseen ja kuvaamiseen kului kolme vuotta. Sinä aikana Matikainen kävi läpi lukuisia sukujen historiikkeja ja luki pinoittain kirjeitä.
Kirjeenvaihdosta piirtyy elämänlanka, joka piti miehet järjissään rintamalla. Paitsi palavasta rakkaudesta ja kaipuusta, myös säästä ja rutiineista kirjoitettiin paljon.
Tekstien tunteikkuus yllätti Matikaisen. Hän erotti monenlaisia tapoja suhtautua tilanteeseen. Jotkut löivät hanskat tiskiin ja valmistautuivat kuolemaan. Toiset onnistuivat säilyttämään toiveikkuutensa.
”Rankinta oli käydä läpi ylioppilastodistuksia ja miettiä kaikkia niitä tuhottuja nuoria elämiä.”
Häpeää ja katkeruutta
Matikaisen ukki oli siirtokarjalaisia. Lapsilleen hän ei puhunut sodasta sanallakaan. Vasta lapsenlapset saivat luvan kysellä.
Ohjaaja toivoo, että dokumentti antaa eväitä käsitellä sodan perintöä sekä vanhempien ikäluokkien kanssa että oman pään sisällä. Pohtia, miten sota heijastuu juuri minuun?
Matikainen arvelee, ettei sodasta ole haluttu puhua, koska vuosien aikana koetuille kauheuksille ei löydy sanoja. Lisäksi uusien menetysten pelossa perhe ja muut läheiset pidettiin sodan jälkeen varmuuden vuoksi etäällä.
”Oli tyypillistä, etteivät isät ottaneet syliin, eivätkä juuri jutelleet lapsilleen.”
Häpeä ja katkeruus ovat tavallisia sodasta kumpuavia tunteita. Sotilaiden lisäksi häpeää kokivat Karjalan evakot, jotka saivat kestää juuriensa vuoksi ryssittelyä.
Hakaristiliput liehuvat
Yhdessä dokumentin hätkähdyttävimmistä kohtauksista ajetaan pitkin Helsingin Mannerheimintietä. Joka toisessa lipputangossa liehuu kirkuvanpunainen hakaristilippu. Kadun varrella suomalaiset tekevät pontevia natsitervehdyksiä.
Suomi tosiaan oli natsi-Saksan liittolainen, vaikka historiaa yritetään usein sen suhteen kaunistella.
Toisessa mieleenpainuvassa kohdassa psyykkisesti vammautuneita sotilaita ”kuntoutetaan” takaisin rintamalle uhkailemalla ja kurittamalla.
Sota oli kuluttavaa, mutta erityisen raastavaa oli parivuotiseksi venähtänyt asemasota. Rintamalla jouduttiin lojumaan kuukaudesta toiseen, vaikka maatiloilla työt odottivat tekijää ja ikävä kalvoi.
Virkistävää vaihtelua sotakuviin tuovat pätkät, joissa sotilaat nauravat ja pelleilevät keskenään. Ne muistuttavat, että rintamalla koettiin paljon läheisyyttä ja ajoittain jopa huolettomuutta.
Sota ja mielenrauha elokuvateattereissa 11.3.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
