vierasyliö Maaseudun jätevedet politisoitiin

Politiikassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Haja-asutusalueiden jätevesien puhdistamiseen tarkoitettu lainsäädäntö näyttää nyt tunareiden tekemältä ja yhtä onnettomien korjaamalta.

Syyllisiä on paljon, sankareiksi pyrkiviä vielä enemmän. Tuore ympäristöministeri Sanni

Grahn-Laasonenkin (kok.) on ilmoittanut vastustaneensa säädöksiä ”jo silloin kun ne

annettiin”. Ministeri oli tuolloin noin 15-vuotias.

Haja-asutuksen jätevesien käsittelystä on säädetty siitä lähtien kun vesivessat yleistyivät. Kirjaukset liittyivät sekä vesilakiin että terveydensuojeluun. Kunnat ohjeistivat omilla määräyksillään. Aluksi säädettiin yhden sakokaivon pakosta, sittemmin kahdesta.

Vesiensuojelun tehostamiseen herättiin 90-luvulla. Ravinnekuormaa haluttiin selvästi

vähentää. Taustalla vaikuttivat myös EU:sta tuleva paine vesipuitedirektiiveineen kuin myös sitoumuksemme Itämeren suojelutavoitteisiin.

Haja-asutuksen ympäristökuormaa määritettiin tutkimuksen (muun muassa RavinneSampo) avulla. Arvio oli, että

vajaat kymmenen prosenttia vesistöjemme fosforista on peräisin haja-asutuksesta. Typen osuus oli vähäisempi.

Paavo Lipposen (sd.) toisen hallituksen aikana alettiin

rakentaa mittavaa uutta ympäristönsuojelulakia. Suureen

pakettiin tuli erityinen pykälä 103, jossa annettiin perusta haja-asutusalueiden jätevesien puhdistamiselle.

Käytiinkö asiasta kiivas

poliittinen keskustelu?

Eduskunnan pöytäkirjojen mukaan lain ensimmäisessä käsittelyssä ei äänestetty, toisessa äänestettiin keskustaopposition lakivaliokunnassa

tekemästä lausumasta. Se ei koskenut sanallakaan haja-asutuksen jätevesiä. Tuki oli siis käytännössä yksimielinen.

Laki oli kuitenkin ”raamilaki”. Yksityiskohdista päätettiin valtioneuvoston asetuksella. Sen valmistelutti ympäristöministeri Satu Hassi (vihr.) ja esitteli seuraajansa Jan-Erik Enestam (r.). Asetus hyväksyttiin Anneli Jäätteenmäen (kesk.) pätkähallituksen aikana.

Asetuksessa lähdettiin liikkeelle fosforin ja typen päästönormeista. Vesien suojelua perusteltiin nyt erityisesti Itämeren tilanteella kun aiemmin vesilaki kohdisti huomion lähivesiin, omaan rantaan ja kaivoon.

Suomalaiset ovat insinöörikansaa: haluamme toimivia ja selkeitä ratkaisuja. Asetuksen henki oli tähän aivan liian tieteellinen. Turvatakseen neutraliteettiaan lainlaatija ei kirjannut malliratkaisuja, joilla vaaditut normit olisivat täyttyneet.

Asetus jätti tulkintatyhjiön, jota yritettiin täyttää kunnissa

neuvonnalla, mutta jota täytettiin myös kalliiden puhdistuslaitteiden valmistuksella ja markkinoinnilla. Populismin siemenet oli kylvetty ravinteikkaaseen maaperään.

Vuoden 2007 vaalikeskusteluissa jätevedet eivät lorisseet. Ei niistä puhuttu Matti Vanhasen (kesk.) kakkosen hallitusohjelmassakaan. Yksittäiset kansanedustajat olivat asiassa kyllä aktiivisia ja tulkinnan sekä tiedotuksen ongelmiin ”kentällä” oli herätty.

Esimerkiksi keskustan puoluekokouksessa 2008 tehtiin asiasta jo lukuisia aloitteita. 2010 puoluekokous päätti vaatia asetukseen korjausta vielä

kuluvalla vaalikaudella.

Ympäristöministerinä toimi keskustan Paula Lehtomäki,

jota syytettiin haluttomuudesta

korjata todettuja ongelmia. ”Torien totuudeksi” jäi, että Lehtomäki olisi jopa antanut koko ”paskalain”. Oppositiolla ja kaikilla keskustan edustajillakaan ei ollut kiirettä korjata tätä käsitystä.

Lehtomäki laittoi kuitenkin jo 2008 liikkeelle kaksi selvitystä, joiden pohjalta asetusta

tulisi korjata. Näistä ympäristöministeriön oma selvitys moitti lähinnä tiedotusta mutta

Lauri Tarasti halusi selvästi kohtuullistaa vaatimuksia. Hän kiinnitti huomiota kiinteistön omistajien ikään ja kiinteistön käyttöarvoon ja kustannuksiin. Ne kiinteistöt, joita asetus

koskisi, haluttiin selvästi rajata minimiin.

Tarastin esitys jumiutui noin vuodeksi hallintoon ja eduskuntaan. Samalla jätevesisota roihahti kunnon liekkeihin

julkisuudessa.

Hallitus sai lopulta muutosesityksen eduskuntaan syksyllä 2010. Samaan aikaan se joutui vastaamaan aiheesta tehtyyn välikysymykseen. Keskustelussa kritisoijat esittivät vähän ratkaisumalleja, asetuksen

hylkäämistä lukuunottamatta.”

Eduskunnassa asia eteni ympäristö- ja perustuslakivaliokunnissa. Jälkimmäinen hyväksyi ikäperusteen asetuksesta vapautumisen pohjaksi ja vaati toteutusratkaisuilta kohtuullisia kustannuksia. Valiokunta moitti sitä, että vaatimukset esitettiin asetuksessa eikä lain tasolla. Tämä oli korjattava ja näin

tapahtuikin.

Lopulta ympäristövaliokunta

korjasi lain ja viitoitti uuden asetuksen. Oli poikkeuksellista,

että työ tehtiin käytännössä eduskunnassa.

Valiokunnan sisällä uusi asetus tehtiin keskustan, vihreiden ja oppositiossa olleiden demareiden tuella. Kokoomus jarrutti asetuksen uudistamista pitkään, arvioni mukaan

puhtaasti poliittisista syistä. Vaaleihin, jossa kepua grillattiin, oli kaksi kuukautta aikaa.

Jätevesisäädöksistä ei tullut täydellistä mutta selvästi aiempaa joustavampi. Uusia toimia vaadittiin enää puolelta puutteellisista kiinteistöistä. Kustannuksiltaan selvästi edullisin kolmen sakokaivon ja maaperäsuodatuksen malli kirjattiin toimien ykkösvaihtoehdoksi lain perusteluihin. Vastuu siirtyi suunnittelijalle eikä kiinteistön omistajalle.

Eduskunnassa korjattu säädös sai tunnustusta jopa perussuomalaisilta. Puutteellisiksi jäivät kuitenkin muutosten lyhyt

toteutusaika ja yhtenäinen ohjeistus. Säädöksiä pitäisikin nyt muuttaa siten, että armonaika pitenee ja työt tehdään muiden remonttien yhteydessä – mahdollisimman edullisesti.

Ministeri Grahn-Laasonen harkitsee, mitä tekisi yhdessä hyväksytyille säädöksille. Toistaiseksi hän ei ole ollut huolissaan lakia noudattaneiden

oikeusturvasta. Yhtä vähän on huolettanut lähivesien tila tai valtion korvausvastuu.

Mikään ei estä jätevesien nousua jälleen vaaliteemaksi. Paskalaki on populismin kultakaivos.

TIMO KAUNISTO

Kirjoittaja oli keskustan kansanedustaja ja eduskunnan ympäristövaliokunnan jäsen 2007–2011.

Avaa artikkelin PDF