Ulkomaan tuliaisia
Kolumni: Terhi Torikka
Suomalaisten kotieläinten terveystilanne on kansainvälisesti harvinaista herkkua.
Amerikkalaisfarmari ei tahdo uskoa, ettei karjalle syötetä varmuuden vuoksi antibioottia rehussa. Eikä uusiseelantilaiselle lampurille kannata täkäläistä loistilannetta edes yrittää kuvailla.
Niin paljon vähemmällä me täällä pitkän järjestelmällisen työn ja ankarien luonnonolojen vuoksi pääsemme.
Hyvän tilanteen taustalla kolkuttelee kuitenkin aina tuudittautumisen vaara. Se että tautivapaus pääsee tuntumaan itsestään selvältä ja yhtäkkiä jostakin tupsahtaa se ei-haluttu tuliainen.
Taannoin juttukeikalla maitotilan emäntä kertoi kauhistuneena, etteivät kaikki karjanomistajatkaan noudata suositusta ja pysy ulkomaanmatkojen jälkeen 48 tuntia pois navetasta.
Tautien leviämismahdollisuus ehkä tuntuu epätodennäköiseltä, kuluihan loma vain rannalla ja kaupunkimaisemissa. Ja pitäähän sitä käydä kurkistamassa, kuinka lomittaja on vastuunsa hoitanut.
Ohjeen syy saattaa unohtua tai tuntua turhalta, mutta vaaraa se ei poista.
Myös kenkä- ja muiden suojien käyttö vaihtelee, ja joskus kuulee ikävä kyllä taudin livahtaneen myös ammatikseen tiloilla kiertävien mukana.
Etenkin joillekin alan ulkopuolisille tautisuojaohjeiden sisäistäminen voi olla vaikeaa, eivätkä kaikki varmaan edes tiedä niistä.
Tämä vaatii tiloilta valppautta. Kauanko onkaan kulunut vasikoita paijaavien sukulaislasten Thaimaan reissusta tai navetalla poikkeavan naapurin mummon kotiseutumatkasta rajantakaiseen Karjalaan?
Tässä asiassa hyötyä on ennemmin liiasta nipotuksesta kuin suurpiirteisyydestä, vaikka monessa muussa asiassa on toisin.
Viime päivinä on otsikoihin taas noussut itärajan takana röyhähtelevä afrikkalainen sikarutto.
Sen riskiä kulkeutua Suomeen lisäävät paitsi rajan molemmin puolin liikuskelevat villisiat ja muut eläimet, myös jokaisen Venäjältä tulevan, niin suomalaisen kuin venäläisen, matkailijan eväspussi.
Viipurilaisesta marketista halvalla ostettu kinkkuleikkele voi pahimmillaan epäonnisten sattumien summana koitua jonkin suomalaisen sikatilan kohtaloksi.
Kaikilla on vastuunsa, mutta viimeisimmästä portista ennen sikalaa huolehtii tuottaja. Sitä kutsutaan tautisuluksi.
Tästä paasauksesta huolimatta tarkoitukseni ei ole lietsoa pelkoa tai maalata kauhukuvia. Eikä varsinkaan kieltää päästämästä vieraita kotieläintiloihin.
Oikea kuva suomalaisesta tuotannosta on aina aito, mielikuva on ehkä jotakin ihan muuta.
Taitavan markkinoinnin luoma mielikuvatuote saattaa hetken tuoda jollekin rahaa, mutta uskon että tuottajat hyötyvät eniten rehellisyydestä ja läpinäkyvyydestä.
Suomalaista kotieläintilaa kelpaa esitellä, kunhan muistaa, että muutaman ohjeen noudattaminen takaa meille jatkossakin mahdollisuuden röyhistää rintaa myös silloin, kun puhutaan kotieläinten terveystilanteesta.
Vastuu ja sen hyödyt koskevat kaikkia, myös vierailijoita: hyvä terveystilanne lisää eläinten hyvinvointia ja takaa turvalliset elintarvikkeet.
Tärkeän asian nostaa muuten pian esiin myös Eläinten terveydenhuollon Tarttuvat taudit -teemavuosi, joka käynnistyy kuun puolivälin jälkeen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
