Maatalousneuvottelija Raimo Sailas: Kädenvääntö MTK:n kanssa oli kovaa
Maatalouden törmäys EU:hun oli tarpeettoman luja ja MTK:n suhtautuminen Kalevi Hemilään "sietämätöntä”.
”Nivala oli aikanaan ja on yhä maan suurimpia maatalouspitäjiä. Vaikka meidän perheemme ei viljelijöitä ollutkaan, minulle on jäänyt perusymmärrys ja sympatian perintö kotimaista ruuantuotantoa kohtaan”, Raimo Sailas sanoo. Kuva: Jaana KankaanpääLeikkauslistat. Totuudentorvi. Ilo ilman Viinasta on Sailasta. Kaikenlaista putkahtaa mieleen, kun mainitaan nimi Raimo Sailas.
Vieläkin, vaikka mies jäi eläkkeelle jo neljä vuotta sitten maan parhaiten palkatun virkamiehen, valtiovarainministeriön valtiosihteerin virasta. Ihmiset nykivät hihasta kadulla ja bussissa, patistavat takaisin töihin maan taloutta hoitamaan ja myös päättäjäväki pyytää puhumaan ja kyselee neuvoja.
”Kohtuullisen paljon käyn eri puolilla alustamassa, mutta myös lueskelen ja laiskottelen. Tässä on oltu jo yli neljä vuotta eläkkeellä”, Sailas sanoo helsinkiläisessä ravintolassa samalla, kun lusikoi parsakeittoa.
Harva kuitenkaan tietää tai muistaa, että Sailas on ollut myös merkittävä mies maataloudelle. Hän toimi valtion maatalousneuvottelijana 1980- ja 1990-luvuilla.
Neuvottelut käytiin yleensä kerran vuodessa, usein Helsingin Sokoksen kymppikerroksessa ja aina tunteja kerrallaan, viikkokausien ajan.
”Neuvottelut kulkivat niin, että MTK ja SLC nimesivät omat edustajansa ja valtioneuvosto hallituksen neuvottelijat, muun muassa kansliapäällikkö Reino Urosen ja minut. Ja lain mukaan piti neuvotella niin kauan, että ratkaisu syntyy, ei voitu tehdä pakkoratkaisua. Sehän antoi MTK:lle tietysti yliotteen, kun se pystyi käyttämään poliittisia kanavia ratkaisuun painostamiseen.”
1970- ja 1980-luvuilla maatalouspolitiikka oli tärkeä asia poliittisesti, ja aiheutti usein hallituskriisin tyyppisiä tilanteita, Sailas muistelee.
”Kädenvääntö oli kovaa. Siihen aikaan tulivat tutuiksi kaikki MTK:n johtohahmot, kuten Heikki Haavisto, Matti Uusitalo, Raimo Tammilehto, Markku Nevala, Jarmo Vaittinen. Onkos Sahin Antti siellä vielä? MTK oli kova ja asiantunteva, ja sen neuvottelijoiden intressi oli pitää maatalouden puolta ja etua sellaisena kuin he sen näkivät.”
Neuvottelujen taustalla oli maataloustulolaki, jonka mukaan tuotantokustannukset piti kompensoida. Laki edellytti myös, että valtio vastaa kaiken tuotannon markkinoinnista, Sailas kertoo.
”Ylijäämät eivät jääneet tuottajien vastuulle, vaan valtio vei ne maailmalle – poikkeuksetta suurilla subventioilla.”
Maataloudelta tosin alettiin periä vientiä varten lannoite- ja rehuveroa ja tuotteittaisia markkinoimismaksuja.
Myös maataloustuottajien tuloja piti nostaa samassa suhteessa kuin muilla tulonsaajilla.
”Oli monenlaista penni- ja prosenttilinjaa, eikä sitä suinkaan voitu päätellä suoraan palkankorotuksista. Mukana oli muutakin, sokerijuurikkaan omavaraisuusasteita ja vaikka sun mitä ajankohtaisia asioita.”
Huoltovarmuuskeskustelussa käytettiin Sailaksen mukaan yksinkertaistettuja laskelmia, joissa ei otettu huomioon tuontipanoksia, kuten lannoitteita, kasvinsuojeluaineita, koneita ja laitteita.
”Jos ulkomaankauppa olisi pysähtynyt, huoltovarmuus olisi osoittautunut paljon pienemmäksi kuin kuviteltiin. Mutta tässä maisemassa sitä neuvoteltiin.”
Sailas on kirjannut tapaamistamme varten keskeisiä asioita muistilapulle, lunttaa välillä ja nostaa katseensa.
”Niin, oliko maataloustuloneuvotteluissa mukavaa? Kyllä oli. Joskus kyllä rasitti se, että aikaa meni niin helkkaristi ja pyörittiin paikallaan, kun ei ollut ehdotonta takarajaa. Oli myös syntynyt sellainen kahden kerroksen neuvottelukulttuuri, että aluksi kaikki neuvottelijat olivat mukana ja sitten pienempi porukka lähti neuvottelemaan Suomalaiselle Klubille ja syömään läskisoosia.”
Siis hyvän läskisoosin perässä porvaripesäkkeeseen, vaikka neuvottelijana oli demari ja pöydän ääressä kepulaisiksi miellettyä maatalousväkeä. Mutta juopoteltu ei, nimeksikään.
Sailas muistuttaa erityisasemasta, joka MTK:lla järjestönä oli: se neuvotteli suoraan hallituksen kanssa, joka oli ikään kuin maatalouden työnantajan asemassa.
Neuvotteluista mieleen on jäänyt yksi puhelu. Sen soitti Heikki Haavisto.
”MTK:n puolella mietittiin valtion tarjousta ja kuulimme, kuinka vahvana neuvottelijana pidetty Heikki soitti Raisioon ja kysyi neuvoa Maija-vaimoltaan: joko minä voin hyväksyä tämän ratkaisun? Hyvä isäntä tekee niin, että kysyy emännältä.”
EU-jäsenyyden myötä maatalouspolitiikka menetti merkitystään, mutta sitä ennen olisi pitänyt toimia.
Vuonna 2007 Sailas veti ryhmää, joka kirjoitti Maatalouspolitiikan vaihtoehdot -muistion, jossa esitettiin tilakoon kasvattamista ja tilojen vähentämistä.
”Puhuin jo vuosia aiemmin Heikki Haavistonkin kanssa siitä, että pitäisi varautua EU-jäsenyyteen ja tilanteen muuttumiseen. Haavisto vaikutti olevan samaa mieltä mutta vastasi aina, että ’se kenttä, se kenttä’. Näin ollen meillä ei varauduttu, vaan pitkään sodan jälkeen oli päällä sellainen politiikka, joka rankaisi tila- ja karjakokojen suurentamisesta ylituotannon rajoittamiseksi.”
”EU-jäsenyyteen ajauduttiin sitten aivan liian pienellä tilakoolla. EU-jäsenyys on mennyt yllättävän hyvin, mutta se harmittaa, että se olisi voinut mennä vähemmillä vaurioilla, jos olisi 1980–1990-luvulla varauduttu siihen, mikä oli näköpiirissä. Törmäys muodostui tarpeettomankin kovaksi.”
Sailasta sapettaa erityisesti, kuinka MTK:ssa käsiteltiin rakennemuutoksesta puhuneita ministereitä Kalevi Hemilää (sit.), Mikko Pesälää (kesk.) ja Martti Puraa (kesk.).
”Suhtautuminen oli sietämätöntä. He joutuivat aggressiivisen kritiikin kohteeksi, ja oli vaikka minkälaista mielenosoitusta. Oli MTK:n historian huonoimpia hetkiä, että heitä haukuttiin niin ikävällä tavalla.”
”Hemilä puolusti suomalaista maataloutta erittäin hyvin, koska ainoa mahdollisuus oli kasvattaa tilakokoa ja parantaa tuottavuutta. Myös MTK:n johto tiesi, ettei näin voi jatkua eikä tämä ole Suomen maatalouden kannalta paras vaihtoehto.”
Taustalla oli historia, Sailas muistuttaa. Sodan jälkeen maa täyttyi pienistä, osin viljelykelvottomistakin tiloista. Sailaksen sotainvalidi-isäkin sai sittemmin seitsenlapsiselle perheelleen Nivalasta hehtaarin maata ja piti myös yhtä tai kahta lehmää.
Vaikka iso osa peltopinta-alasta oli menetetty sodassa, Suomen maatalous toipui nopeasti sodasta. Jo 1950-luvulla kertyi ylijäämiä, jotka piti viedä verovaroilla.
”Niinpä margariinille tuli ylimääräinen vero ja voita subventoitiin raskaasti. Joskus 1980-luvun lopulla oli sellainen tilanne, että viljan maailmanmarkkinahinnat olivat niin alhaalla, että ylijäämän viennistä ei saatu edes korjuu-, kuivaus- ja rahtikustannuksia, vaan vilja olisi kannattanut jättää peltoon.”
Samaan aikaan ruuan tuontia säännösteltiin isoilla maksuilla, eikä malli kannustanut tuotekehittelyyn tai markkinointiosaamiseen.
”Tällä kaikella on oma taustansa ja historiansa, ja sitä pidettiin lian pitkään yllä. Mutta siitä ei voi syyttää viljelijöitä, vaan päättäjiä. Suomen maataloutta ovat liikutelleet isommat voimat kuin yksittäisten viljelijöiden ratkaisut.”
EU-jäsenyyden tullessa Sailas oli lakkauttamassa viljan ulkomaankaupan monopolia hoitanutta valtion viljavarastoa, jonka hallituksessa hän istui. Toimitusjohtajana oli presidentin pojanpoika Jorma Kallio, Nivalasta hänkin, eli viljaa kauppasi ”Nivalan mafia”.
Sailas asuu Espoossa. Nivalassa elelee yhä 97-vuotias äiti ja kaksi nuorempaa sisarusta.
Lue myös:
Sailas hallituksen sote-uudistuksesta: Todella iso riski, säästöt perustuvat "höttöön"
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
