Kiekumisen voimakkuus ylittää kipukynnyksen – miksi kukot eivät kuuroudu?

Yksi kukko kiekaisi jopa niinkin kovaa, että sen kiekaisuääni oli voimakkuudeltaan yli 143 desibeliä. Kuva: Markku Vuorikari

Tutkijat ovat selvittäneet, miksi kukot ei kuuroudu omaa kiekumistaan kuunnellessaan. Kuuroutuminen on hyvinkin mahdollista, sillä kukon kiekaisut eivät todellakaan ole hiljaisia.

Tutkimuksessa kolmeen kukkoon kiinnitettiin laitteita, joilla mitattiin kiekaisujen voimakkuutta. Mittausten perusteella kiekaisut kestivät keskimäärin yhdestä kahteen sekuntia ja ääni oli voimakkuudeltaan yli 130 desibeliä. Kuulolle vaarallisen melun rajana pidetään 130 desibeliä, mutta jo tätäkin hiljaisemmalta melulta on syytä suojautua. Kipukynnys on useimmilla ihmisillä 130–140 desibelissä.

Kukon kiekaisun desibelimäärä vastaa suunnilleen sitä, että seisoisi 15 metrin päässä juuri ilmaan nousevasta suihkukoneesta. Yksi kukko kiekaisi jopa niinkin kovaa, että sen kiekaisuääni oli voimakkuudeltaan yli 143 desibeliä.

Kukkojen pääkalloista luotiin tutkimuksessa tietokonekerroskuvauksen avulla kolmiulotteinen röntgenkuva. Röntgenkuvista selvisi, että kun kukon nokka on auki sen kiekuessa, sen korvakäytävästä neljäsosa menee kokonaan tukkoon ja niin sanottu pehmeä kudos peittää puolet tärykalvosta.

Koska osa korvakäytävästä on kiinni ja tärykalvo osittain peittynyt, kukot eivät siis kuule kiekaisujaan yhtään niin voimakkaasti, kuin kukon ympärillä olevat kuulijat. Toisaalta kukon kiekaisun voimakkuus myös heikkenee sitä nopeammin, mitä kauempana kukosta on. Näin ollen kiekaisut eivät luultavasti aiheuta vahinkoja kukon lähellä olevien kanojen kuuloon.

Science-lehden raportoima tutkimus on julkaistu Zoology-tiedejulkaisussa (osittain maksullinen).