vierasyliö Kananlantapommi ei ole suutari

Maamme johtavissa päivälehdissä, Helsingin Sanomissa ja Maaseudun Tulevaisuudessa on uutisoitu, etteivät Venäjän kotieläintuotannon lantaravinteet aiemmista arvioista poiketen uhkaa Itämerta mainittavasti. Väite perustuu oletuksiin, että lanta varastoidaan tällä hetkellä tiiviisiin varastoihin.

Näkemys on yksipuolinen ja siksi harhaanjohtava, eikä ratkaise lannankäsittelyyn liittyviä monia ympäristöriskejä Venäjän lähialueilla. Pikemminkin ratkaisua siirretään tulevaisuuteen siten, että riskit sekä Venäjän kasvavan maatalouden että Itämeren ympäristön kannalta käyvät entistä kestämättömämmiksi.

HELCOM:in toteuttamassa Balthazar -projektissa (2009–2012) on tarkasteltu Leningradin ja Kaliningradin alueiden kotieläintuotannosta syntyvän lannan aiheuttamia riskejä ja vaikutuksia Itämereen monipuolisesti. Alla kuvailtu näkemyksemme perustuu projektin tuloksiin sekä monivuotiseen kokemukseemme maatalouden kehittämisyhteistyöstä Venäjällä.

Leningradin alueella, lähellä Pietaria ja Itämerta, on merkittävä kotieläintalouden tihentymä, jonka tuotantoa lisätään voimakkaasti. Tuotettu lantamäärä kasvaa eläinmäärän, erityisesti kanamäärän, myötä.

Lantaongelman todellinen syy on se, että kotieläinten rehu tuotetaan joko toisaalla Venäjällä tai ostetaan maailmanmarkkinoilta. Näin ravinnevirta kulkee kaukaisilta alueilta Itämeren kannalta riskialttiille Leningradin alueelle.

Rehun ravinteet päätyvät paitsi elintarvikkeissa kuluttajille, myös suurelta osin lantaan. Lannalle puolestaan ei ole riittävästi käyttöä lannoitteena alueen kasvintuotannon vähyyden ja kehittymättömyyden vuoksi. Ongelma painottuu lähes teollisina yksiköinä hoidettaville sika- ja kanatiloille, joiden rehuntuotannon omavararaisuus on alhainen tai sitä ei ole lainkaan.

Nautakarjatiloilla lantaa hyödynnetään rehukasvien ravinnelähteenä omilla pelloilla muita eläintiloja paremmin. Toisaalta kaukana eläintuotannosta sijaitseva rehuntuotanto ei sekään ole vailla negatiivisia ympäristövaikutuksia. Kun lannan ravinteet eivät kierrä takaisin rehuntuotannon lannoitteeksi, välttämättömänä ravinnelähteenä käytetään epäorgaanisia lannoitteita. Niiden teollinen tuotanto on energiaa kuluttavaa ja myös niiden peltokäytöstä tulee väistämättä ympäristövaikutuksia.

Lannan varastointimenetelmät Leningradin alueella vaihtelevat rakennetuista altaista hallitsemattomampiin laguuneihin sekä läjitykseen luonnonympäristöissä tai peltoaukeilla. On hyvin tärkeää, että varastoalueet on nyt tutkittu, seurantaa on lisätty, ja että akuutteihin vuotoihin ja kriisitilanteisiin puututaan nopeasti.

Nykyistä varastointia ei kuitenkaan voida pitää kestävänä ratkaisuna. Vaikka varastot olisivat tiiviitä, niistä aiheutuu kaasumaisia päästöjä. Muodostuvat kasvihuonekaasut kiihdyttävät ilmastonmuutosta ja ammoniakki, jonka typpi olisi lannoitteena arvokas, happamoittaa sekä rehevöittää ympäristöä.

Varastojen tiiviydestäkin on saatu huonoja kokemuksia. Toistuvasti uutisoidaan lanta-altaiden rikkoutumisista, jotka päästävät ravinteita pohjaveteen, vesistöihin ja Itämereen. Riskit ovat merkittävät, sillä lantaa ja sen varastointitarvetta muodostuu tilojen laajentumisen myötä enenevästi.

On aiheellista kysyä, kuinka kauan ongelmaa voidaan tällä tavoin kasvattaa purkamatta taustalla vaikuttavia syitä.

Kestävin ratkaisu Leningradin alueen lantakysymykseen on kehittää alueen maataloutta kierrättämään ravinteita. Rehua tulisi tuottaa alueen omilla pelloilla ja hyödyntäen ensi sijassa lannan ravinteet. Näin kotieläintuotannon ravinnetasetta saataisiin korjattua omavaraisemmaksi ja tasapainoisemmaksi.

Nykyisin viljeltävä peltoala ei riitä kaiken lannan hyödyntämiseen kestävästi. Kehittämisen voisi aloittaa korvaamalla käytettävät epäorgaaniset lannoitteet lantaravinteilla tilanteessa, jossa lantaa on aina lähes rajattomasti tarjolla.

Myös lannan prosessointi voi tukea ravinnetaseen tasapainotusta. Suurissa yksiköissä prosessointi erilaisin menetelmin voi olla kannattavaa, ja aloitteellisuutta sekä hyviä esimerkkejä on jo nähtävissä.

Lopputuotteina voi olla sekä uusiutuvaa energiaa että moninaisia lantaperäisiä lannoitevalmisteita. Osa näistä tuotteista voisi olla myös vientikelpoisia alueen ulkopuolelle.

Lannan peltokäyttö ei yksin riitä ravinnetaseen korjaamiseen, jollei lantaa ja lannoitevalmisteita käytetä kasvintuotannossa asianmukaisesti. Missään tapauksessa lantaa ei tule levittää viljelemättömille pelloille. Lantaravinteet on kohdennettava kasveille oikeina aikoina ja määrinä sekä oikein levitysmenetelmin. Tällöin kasvit hyödyntävät maksimaalisen määrän ravinteista kasvuunsa ja riskit Itämerelle ovat mahdollisimman pienet.

Kestävänä ei voida pitää toimenpiteiden siirtämistä tulevaisuuteen, jolloin ongelmien koko ja riskit ovat väistämättä entisestään kasvaneet.

Kanalapäästö vastaa

kolmea Helsinkiä

Leningradin alueen kananlannasta Itämereen valuvaksi arvioitu päästö – noin 100 tonnia kokonaisfosforia vuodessa – on noin kymmenesosa koko Suomen maatalouden liukoisen fosforin päästöistä, ja siten kiistatta ylimääräinen rasitus herkälle Itämerelle.

Konkretisoidaksemme asiaa: tällainen päästö vastaisi suurin piirtein Aura- ja Paimionjoen vuosittaista yhteiskuormitusta tai kolmen Helsingin kokoisen kaupungin puhdistettujen jätevesien fosforimäärää.

Leningradin alueen sian- ja kananlantaongelman aiheuttama kuormitus Suomenlahden pohjukkaan on yli kolme kertaa Suomen maataloudesta Saaristomereen kohdistuva kuormitus. Voiko tätä pommia kutsua suutariksi?

SARI LUOSTARINEN

erikoistutkija

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT

HARRI HUHTA

vanhempi tutkija

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT

EILA TURTOLA

professori

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT

ILPPO VUORINEN

professori

Turun yliopiston Saaristomeren tutkimusasema

JOHANNA IKÄVALKO

yksikön päällikkö

Merentutkimus, Ilmatieteen laitos

Avaa artikkelin PDF