Lapsilisälaki 1948 oli suuri mullistus
vierasyliö
Suomen historian ensimmäinen lapsilisälaki hyväksyttiin yksimielisesti vuonna 1948. Kukaan kansanedustajista ei ehdottanut esityksen hylkäämistä. Todellisuudessa laki ei rakentunut ihailtavan yksimielisesti. Taustalle kätkeytyy poliittista vääntöä, joiden voittajista riittää tulkintoja.
Lapsilisälaki on jättänyt virstanpylvään suomalaiseen yhteiskuntaan. Useat maaseudun naiset saivat ensimmäistä kertaa omaa rahaa, sillä tuki maksettiin ensisijaisesti lapsen äidille.
Suurin osa lapsiperheistä nautti nyt ensi kertaa rahallista tukea, vaikkakin valtio oli alkanut tukea perheiden arkea jo ennen sotia. Perheitä oli autettu muun muassa verohelpotuksin sekä vähävaraisille ja monilapsisille perheille myönnetyllä perhelisällä.
Sosiaalipolitiikalla oli kuitenkin ennen lapsilisälakia huono maine. Tutkija Heikki Hiilamon mukaan lapsilisän myötä sosiaalipolitiikka pääsi köyhäinhoidon maineestaan (The Rise and Fall of Nordic Family Policy? 2002).
Tutkijat Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä ovat todenneet, että lapsilisä oli keskeinen tekijä uudenlaisen sosiaalipolitiikan läpimurrossa, kun tukea maksettiin kaikille samansuuruisena (Suomalaista sosiaalipolitiikkaa 2009).
Tutkin pro gradussani vuoden 1948 lapsilisälakia poliittisena kysymyksenä. Millainen kannan puolueet ottivat lapsilisälakiehdotukseen? Miten kolmen suurimman puolueen kannoissa tulivat esiin puolueiden ideologiat ja kannattajakunnat? Miten laista päästiin yhteisymmärrykseen?
Lain syntyvaiheita on tutkittu yllättävän vähän, vaikkakin lapsilisä oli radikaali uudistus, josta päätettiin sodan jälkeisissä kurjissa oloissa. Yksi harvoista aihetta kattavasti käsittelevistä artikkeleista on Tapio Bergholmin Työmarkkinajärjestöt ja Suomen lapsilisäjärjestelmän synty (2003). Bergholmin mukaan historiantutkijat ovat olleet samoilta vuosilta vihkiytyneempiä muihin aiheisiin, minkä vuoksi lapsilisätutkimus on ollut vähäistä.
Lapsilisän historian tutkimisessa lähteitä riittää valtiopäiväpöytäkirjoista lehtiuutiseen. Eduskuntaryhmien sisäiset keskustelut ja valtioneuvoston pöytäkirjat tuovat lain syntyvaiheet esiin mielenkiintoisella tavalla, sillä kaikki asiat eivät ole menneet niin yksiselitteisesti kuin eduskunnan täysistunnoista voisi päätellä.
Lain etenemistä auttoi komitean työstämä lakiehdotuspaketti. Alkukankeuksista ja puolueiden erimielisyyksistä huolimatta lapsilisälaki sorvattiin käytännössä muutamien kuukausien aikana lävitse ja kiireellisen menettelyn siivittämänä.
Politiikoilla riitti näihin aikoihin myös muutakin mietittävää. Muutamia viikkoja aikaisemmin eduskunta oli hyväksynyt YYA-sopimuksen voimaansaattamisen.
Lapsilisän historia avartaa näkökulmaa myös nykypäivän perhepolitiikkaan. Tämänpäiväiset kysymykset olivat pinnalla myös vuonna 1948. Tarvitsevatko varakkaat lapsilisää? Täytyykö ensimmäisestä lapsesta maksaa tukea?
Oltiin tuolloin myös sitä mieltä, mitä monissa lapsiperheissäkin tänään – lapsilisä on riittämätön, joten sen määrää täytyisi nostaa. Lapsilisä pysyy edelleen politiikan pöydissä ja julkisessa keskustelussa. Jäädytettiinhän lapsilisän indeksitarkistukset vastikään.
Tutkimukselle tuo omaperäisen lisän puolueiden historiateokset ja muut aihetta käsittelevät teokset. Jokaisella vaikuttaa olevan oma päätelmänsä siitä, kenelle ansio lapsilisälaista kuuluisi.
SKDL:n naisliikkeen ja Maalaisliiton historioissa kirjoitetaan, että lain sisältö oli näiden kahden puolueen yhteinen ansio. SKDL:n puoluehistoria yltyy kehumaan lapsilisälakia puolueensa Mauno Pekkalan pääministerikauden yhdeksi merkittävimmäksi saavutukseksi.
Eduskunta hyvinvointivaltion rakentajana (2006) kertoo, että SDP ajoi lapsilisää vahvimmin kaikille lapsille kuuluvaksi etuudeksi. Tätä vastoin Maalaisliiton historian mukaan SDP vastusti lapsilisälakia. Eriävät tulkinnat voivat osittain kertoa siitä, ettei lapsilisän historiaa ole tutkittu riittävästi.
Bergholm listaa tutkimuksen vähyyden syyksi myös sen, että lain taustalla on tapahtumien sekavuus ja keskeisten toimijoiden vaihtelevat kannanotot. Tutkija Pekka Kuusi toteaakin teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka (1968), että lapsilisä ei syntynyt perhe- tai sosiaalipoliittisten tunnustähtien alla.
Lapsilisälain synnyllä on vahvat siteet hinta- ja palkkasäännöstelyyn. Lapsilisän juuret ovat perhepalkassa, jota työnantajien piti maksaa perheellisille työntekijöilleen. Perhepalkkaan ajauduttiin vuonna 1947, kun työläiset vaativat palkankorotuksia.
Perhepalkkaa ei kuitenkaan pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna, sillä sen ulkopuolelle jäivät muun muassa maanviljelijöiden ja yrittäjien perheet. Ansiotyöstä nauttivien katsottiin olevan muita perheellisiä paremmassa asemassa. Toisaalta monilapsisia saatettiin syrjiä, koska heistä koitui työnantajille runsaammin kuluja.
Yleinen lapsilisä oli ratkaisu kaikin puolin epäoikeudenmukaisena pidettyyn tilanteeseen. Mallia uudistukseen otettiin Ruotsista.
Lapsilisää alettiin maksaa 600 markkaa kuukautta kohden jokaisesta 16 vuotta nuoremmasta lapsesta. Työkyvyttömästä lapsesta tukea maksettiin 17-vuotiaaksi asti.
Perhepalkan historiallisen taakan vuoksi eduskunta valjasti lapsilisän maksajiksi myös työnantajat, joiden oli suoritettava valtiolle lapsilisämaksua neljä prosenttia kunkin työntekijän palkasta. Täten valtio ja työnantaja jakoivatkin kustannukset puoleksi.
Tosin jo lapsilisää hyväksyttäessä sekä SKDL:n että Maalaisliiton riveistä jätettiin ponnet, joissa pyydettiin pientyönantajan vapauttamista lisän maksusta.
JANIKA TIKKALA
Kirjoittaja on filosofian kandidaatti, joka tutkii lapsilisälakia Oulun yliopiston historiatieteissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
