UUTISTAUSTA Olisiko taas Suomen vuoro?

Suomi on pieni, vastuullinen maa, joka tukee YK:ta sekä sanoissa että teoissa. Tämä oli se viesti, jonka presidentti Sauli Niinistö halusi välittää kuulijoilleen, kun hän viime tiistaina piti neitsytpuheensa YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa.

Mutta mahtaako presidentin viesti kaikilta osin vastata todellisuutta?

Puolitoista vuotta sitten, maaliskuun 18. päivänä, maan ylin poliittinen johto päätti, ettei se tue Libyaa koskevaa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa. Tämä johti siihen, ettei Suomi saanut kutsua pari viikkoa myöhemmin Lontoossa pidettyyn YK:n ystävien kokoukseen.

Arvelin tuolloin (MT 4.4.2011), että Suomi olisi tarvinnut jokaisen tuossa kokouksessa edustettuna olleen maan äänen varmistaakseen itselleen paikan YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä vuosiksi 2013–2014.

Presidentti muistutti New Yorkin puheessa myös, että Suomella on maine YK:n rauhanturvatyön suurvaltana. Oli, mutta ei ole enää. Suomi on vähentänyt osallistumistaan kansainvälisiin rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin murto-osaan siitä, mitä se joskus oli.

Kun puolustusmenojen säästöjä viime keväänä etsittiin, moni oli sitä mieltä, että kansainvälisistä operaatioista tulisi luopua kokonaan.

Suomelle paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on tärkeä ja arvokas. Aina kun olemme paikan saaneet, olemme onnistuneet vahvistamaan asemaamme ja nostamaan kansainvälistä mainettamme.

Ensimmäisellä kerralla paukut pantiin sen todistamiseen, että kylmän sodan maailmassa Suomi oli rehellinen ja puolueeton sillanrakentaja. Siitä lähti liikkeelle lähes maaliin johtanut kampanja, jossa Max Jakobson asetettiin YK:n pääsihteeriehdokkaaksi ja jonka kaukaisena lopputuloksena Suomi vuonna 1975 isännöi ETYK:in huippukokousta Helsingissä.

Kun Suomi toisen kerran oli edustettuna turvaneuvostossa, YK ryhtyi toimiin karkottaakseen Irakin miehitysjoukot Kuwaitista. Sotatoimiin valmistauduttaessa YK asetti komitean, jonka tavoitteena oli pehmittää Irakin diktaattoria Saddam Husseinia talouspakotteiden avulla. Pakotekomitean johtoon nousi Suomen silloinen YK-suurlähettiläs Marjatta Rasi.

Millaiset sitten ovat Suomen mahdollisuudet tulla valituksi tällä kertaa? Siitä maaryhmästä, johon Suomi YK:ssa kuuluu, valitaan turvaneuvostoon kaksi edustajaa. Ehdokkaita on kolme, Suomen lisäksi Australia ja Luxemburg.

Vaalissa jokaisella jäsenmaalla on kaksi ääntä, joita ei luonnollisestikaan voi antaa yhdelle maalle. Jotta maa tulisi valituksi, sen tulee saada puolelleen kahden kolmasosan määräenemmistö.

Äänestys toistetaan, kunnes ehdokkaista kaksi on päässyt riman yli.

Yleinen arvio on, että läntisen maailman etuvartiona Aasiassa toimiva Australia on ehdokkaista vahvin. Sen uskotaan tulevan valituksi jo ensimmäisellä kierroksella. Jos loput äänet jakautuvat tasan, toisella kierroksella ovat vastakkain Suomi ja Luxemburg, joka ei vielä kertaakaan ole ollut turvaneuvoston jäsen.

Suomi kampanjoi ehdokkuutensa puolesta viime metreille asti. Suurlähettiläät Pasi Patokallio ja Kari Kahiluoto ovat tehneet asian puolesta päätoimisesti töitä jo parin vuoden ajan. Kun Sauli Niinistö ja Tarja Halonen viime viikolla palasivat New Yorkista, heidän työtään lensi eilen jatkamaan Martti Ahtisaari.

Yrityksen puutteeseen ei hanke siis kompastu – ja Suomen kansainvälisen maineen ja tunnettuuden kannalta kampanja on ollut hyödyllinen, oli lopputulos mikä tahansa.

Nyt pitää vain toivoa, ettei hanke kaadu loppumetreillä Suomen kunnallisvaaleihin. Tähän asti on kuviteltu, että vaalien ainoaksi teemaksi nousee eurokriisi.

Nyttemmin on perussuomalaisten työmies Matti Putkonen nostanut sen rinnalle Suomen YK-politiikan vastustamisen.

”Kyllä kysytään aikamoista pokkaa ministereiltämme elvistellä maailmanparantamissijoituksillaan EU:n ja YK:n kokoussalien kristallikruunujen alla samppanjalasit kourassa”, Putkonen kirjoittaa Länsiväylässä.

Tällaista ”isänmaallisuutta” näkee harvoin.

Avaa artikkelin PDF