Työmarkkinat tarvitsevat talvisodan henkeä

Työputkeni alkupäässä sain olla tovin elinkeinoelämän päälinnakkeessa Helsingin Eteläranta 10:ssä. Niillä käytävillä liikkui monia hienoja, vallattomia ihmisiä.

Mutta liikkui siellä todellinen suomalainen valtakin. Vetäydyin mielelläni pieneen nurkkahuoneeseeni, kun nuo riidanhaluiset, propagandan taitavat terrierit tukkivat käytävät.

Vuoden alusta Etelärannan linna saa uuden isännän, kun Koneen entinen toimitusjohtaja Matti Alahuhta aloittaa EK:n puheenjohtajana. Väistyvän puheenjohtajan, SRV-yhtiöiden pääomistajan Ilpo Kokkilan kaudesta jäi päällimmäiseksi mieleen Luxemburgin kautta pyöriteltävä veronkierto, jonka MOT-ohjelma paljasti.

Matti Alahuhta tunnetaan ennen kaikkea Koneen menestyksestä mutta myös järkevistä ajatuksistaan. Nyt hän peräänkuuluttaa uusia työpaikkoja yksityisille yrityksille. Kun sen sanoo mies, jolla on valtaa ja arvovaltaa, voi odottaa, että jotain myös tapahtuu.

Hänen keinovalikoimansa tosin kuulostavat tutuilta ja pahimmassa tapauksessa toisensa pois sulkevilta: maltilliset palkankorotukset, tuloveron kevennykset, julkisten menojen leikkaukset ja koulutuksen parantaminen.

Jos haluaa muutosta, on uskallettava järkyttää nykyistä tasapainoa.

Oikeastaan maltillinen palkkapolitiikka on jo toteutunut, paitsi ehkä EK:n omien yritysjohtajien keskuudessa.

Nyt siis odottelemme tuloverojen kevennyksiä. Riskinä on, että työpaikkoja ei tulekaan lisää, jolloin kaikki ongelmat vain kertautuvat. Julkisiin menoihin ei olisi enää nykyisiäkään varoja. Siinä voi haudata toiveet koulutuksen kohentamisestakin.

Jos kumminkin kokeiltaisiin Alahuhdan lääkkeitä siten, että sekä työnantajat että työntekijät joustavat.

Työnantajilta voisi odottaa reilua asennetta ja maltillista voitontavoittelua. Aina kun työtön syyllistetään laiskaksi, myös työvoimaa vähentävä johtaja syyllistetään pätemättömäksi.

Kun työntekijää kehotetaan olemaan nurisematta, työnantajaa kehotetaan kannustamaan eikä käskemään.

Kun työntekijää haukutaan pätemättömäksi, selvitetään, hallitseeko päällikkö toimialansa vai onko hän pelkkä numeroiden pyörittelijä.

Lisäksi Alahuhdan pitäisi paimentaa, etteivät hänen luotsaamansa jäsenyritykset lyö julkisin varoin työelämään syötettyjä vastapallona takaisin työttömyyteen. Niitäkin nimittäin löytyy, jotka käyttävät estotta työllistämistukia voittonsa kasvattamiseen.

Meillä on monia hyviä yrityksiä ja johtajia, mutta julkinen hallinto ei omista yksinoikeutta epäpätevien henkilöiden (poliittisin perustein) nimittämiseen.

Olen törmännyt johtajaan, joka syrjäyttää pätevimmät alaisensa varmistaakseen oman asemansa.

On myös niitä, jotka eivät ymmärrä johtamansa yrityksen toimintaa tulosta tuottavalla ruohonjuuritasolla. Silti he uskovat voivansa tehdä viisaita päätöksiä kuulematta yhtiönsä todellisia osaajia.

Siinäkin Alahuhta on oikeassa, ettei meidän pitäisi puhua taloudesta, vaan työttömyydestä. Työttömyys on tragedia, josta voi syntyä pitkä vaikutusten ketju. Joku masentuu, sairastuu, alkoholisoituu tai ajautuu avioeroon. Tämä taas voi johtaa työttömän lähipiirinkin syrjäytymiseen.

Työn menetys tulee yhteiskunnalle monella tavalla kalliiksi. Siksi kai se on yritetty turvata perustuslaissakin.

Jos teollisuus hakee kasvua, sen pitäisi varmista markkinansa. Työntekijä on myös kuluttaja. Ai niin, siitä huolehtiminenhan kuuluu jollekin muulle. Itselle kuuluvat vain riskin minimoiminen ja voiton maksimoiminen.

Nyt on normaalia, että innokkaalle, erinomaisin arvosanoinkin valmistuneelle nuorelle on tarjolla vain sijaisuuksia ja 0-tuntisopimuksia.

Juhlapuheissa työ ja sen tulos jaetaan tasaisesti, mutta oikeasti vain parhaassa iskussa olevat kuuluvat työelämään. Kokemattomat ja ikääntyneet eivät työnantajan mielestä jaksa tehdä pitkiä päiviä tai hoitaa riittävän suurta maatilaa.

Lopuksi on hyvä muistaa, ettei työnantajajärjestöltä kannata odottaa koko yhteiskunnan huomioon ottamista. Ei voida olettaa, että maailman etelärannoissa tunnustetaan, ettei kasvun politiikka ole ongelmatonta ja ikuista.

Avaa artikkelin PDF