Lohi ui rahavirroissa
vierasyliö
Merilohisaalis aiheutti nousujokivarsissa jatkuvaa käräjöintiä. Jako ulottui tupiin saakka: lohta pöytään vain viitenä päivänä viikossa. Saaliinjako ei ole ongelmatonta nytkään. Ongelmien historialla on näitä pidemmät juuret.
Itämeren meri- ja jääjärvivaiheissa merilohen loinen Gyrodactylus salaris jäi sparraamaan isäntälajin kantoja. Itämeren merilohelle kehittyikin kyky sietää tätä loista. Toisin kävi Kölin vuoriston lännen puolen rinteiden joissa kutemassa käyneille kannoille. Loisettomuus olikin kohtalokasta.
Kun ihminen huolimattomuuttaan vei loisen vuoren yli, yli 40 lohijoen kannat saastuivat ja romahtivat. Uusi riesa tuli lohikassikarkulaisista, lisääntymisvietti vei karkulaiset nousemaan jokiin. 1970-luvusta lähtien Itämerelläkin on ollut oma riesansa.
Lohet ovat tunnetusti rasvaisia. Se altistaa ne rasvaliukoisille ympäristömyrkyille, kuten dibenzo-dioksiineille ja -furaaneille. Joko niistä johtuen tai muutoin lohiin ilmestyi lisääntymishäiriö, M-74. Se on edelleen vaihteleva luonnonlohien riesa.
”Työllisyys” on argumentti, joka on tehnyt käytännössä mahdottomaksi Itämeren jäljellä olevien merilohikantojen järjestelmällisen hoidon. Tieteellinen neuvo on vaivalloisesti kantanut kalastusministerien päätöksiin.
EU:n yhteinen kalastuspolitiikka onkin ollut lähinnä kaupankäyntiä. Omituisuuksiin kuuluu pyyntikiintiöiden vaihtokauppa; viimeksi lohet vaihtuivat kilohaileiksi Latvian kanssa.
Tornionjokeen nouseva luonnonkanta onkin jokavuotinen jännittämisen kohde. Kesän 2014 nousu näyttää kohtuulliselta (RKTL; MT 13.6.).
Sisäpolitiikassaan maamme on ollut kyvytön ratkaisemaan nousulohiasiaa kutuvaltioperiaatteella eli käytännössä alueellisesti Lapin ja elinkeinotaloudellisesti tuottoisan kalastusmatkailun hyväksi.
Siinä saaliskalojen kudosten myrkytkin levittäytyisivät siinä määrin laajalle joukolle, että syöjäkohtainen vaikutus minimoituisi.
Suomessahan merilohipolitiikka on ollut yhden puolueen politiikkaa. Edellisen vaalikauden aikana sen valta ulottui suomalaisten meppien käyttäytymiseen europarlamentin valiokuntiin hakeutumisessa.
Media on ristinyt merilohen maamme ”kansalliskalaksi”, ei kuitenkaan luonnonkantalähtöisenä eikä liioin Suomessa tuotettuna, vaan Norjassa tuotettuna ja Suomeen rekka-autoilla tuotuna.
Norjassa on Helsingin Sanomien (18.6.14) mukaan nykyisin neljä kymmenen miljardin euron liikevaihdon yritystä tässä bisneksessä. Tällä on monta historiallista ja luonnonmaantieteellistä taustoittajaa.
Syvä- ja kylmävetinen, talvellakin jäätymätön vuonorannikko lienee edullinen jollei suorastaan optimaalinen merilohen kassikasvatukseen. Tuotetulle lihalle tarvittiin aikanaan maailmanmarkkinat. Ensimmäisenä katseet kohdistuivat Euroopan yhteisön sisämarkkinoille.
Norja oli ratkaissut kansainvälispoliittisen asemoitumisensa mielenkiintoisella kombinaatiolla: ei Euroopan unionin jäsenyydelle mutta kyllä Euroopan talousalueen (ETA) jäsenyydelle (ja kyllä Naton jäsenyydelle). Näin Norja väisti Euroopan unionin yhteisen maatalous- ja kalastuspolitiikan, mutta samalla sulkeutui tulliliiton ovi.
Oli siis taktiikalla minimoitava tulliliiton ulkopuolelle strategisesti junailtu sijoittuminen.
Norjalaiset osoittautuivat nöyriksi oppilaiksi annettaessa ETA-valtiona lausuntoja unionin lainsäädäntöhankkeista.
Kaikissa sopivissa tilanteissa he huomauttelivat siitä, ettei ahkeruutta palkittu. Niinpä tuli listalle tuontitulli kassilohelle. Helsingissä visiitillä ollut EU-virkamies tokaisi: ”Pitihän niillekin jotain (helpotus) antaa”. Tähänhän Norja oli taktiikallaan pyrkinytkin.
Norjalla oli suuret suunnitelmat valmiina. ”Sushi”-Japanille oli ilmoitettu, että kaupanteossa perusyksikkö on miljoona kiloa. Kerrotaan, että ensimmäinen merkittävä toimitus oli kaksi miljoonaa kiloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomessa syötiin vuonna 2013 noin 28 miljoonaa kiloa norjalaista lohta.
”Suomalaiset syövät kalaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta maksavat siitä enemmän, tuonnin arvo oli yli 400 miljoonaa euroa, siinä nousua edellisvuodesta (2012) 50 miljoonaa euroa. ” (HS 18.6.14)
Lisälasku johtui siis lohen kilohinnan noususta. Nousua kesti saman selvityksen mukaan aina viime vuoden loppuun saakka, mutta laskukin oli vuorostaan merkittävää tämän vuoden ensi puoliskolla.
”Jos Norjan lohen hinta nousee, muidenkin kalojen hinnat nousevat, jos se syöksyy alaspäin, se vetää kaikki mukanaan. Norjalaisten kalanviljelijöiden kanssa on vaikea kilpailla.” (Jari Setälä) ”Norjalaislohi työllistää Suomessa ihan älyttömästi.” (Tuomas Kajasola) (HS 18.6.14)
Norjasta tuodun lohen hyvä menekki kertoo ainakin kolmesta asiasta: proteiinien himon kasvusta, kuivalla maalla tuotetun (soija)valkuaisen käyttämisestä lohentuotantoon poikkeuksellisen edullisissa merioloissa ja globaalin markkina-alueen keskiluokkaisten kuluttajien riittävästä ostovoimasta.
Suomalaisen Finnprotein -tehdashankkeen esittelyn yhteydessä kävi ilmi, että soijarouheesta valmistettavaa konsentraattia käytetään kalanrehuun Norjan markkinoita silmällä pitäen.
USA ilmoitti, että lihan kulutus kasvaa kahden prosentin vuosivauhtia ainakin kymmenen vuotta.
Soijan kysyntä kohoaa vastaavasti, sademetsiä kaadetaan soijapaputuotantopelloiksi ja puuvilla vaihdetaan pelloilla soijaksi. Kilpailu valkuaisrehusta voimistuu, kasvatusrehun hinta ja lohen kilohinta nousevat – kuluttajan ostopäätös vaikeutuu.
Finnproteinin kalanrehu on muuttamassa ruoka-ainevirtoja. Perinteisesti virta on käynyt mereltä maalle (esimerkiksi luonnonlohisaaliina), nyt peltotuotantoa siirretään lohikassien eläimissä jalostumaan.
Teurastetuissa lohissa valkuaista palautetaan kuivalle alustalle ruokapöydiltä hyödynnettäväksi. Näin ihmiset kuvainnollisesti syövät T-paitaansa. Luonnonlohet syövät kilohaileja.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
