vierasyliö Jokamiehen- vai jobbarinoikeus?

Saako tulevaisuudessa mustikkaa maksutta mustikkana vai vain hirmuhintaan ja nimenä sokerisekoituksissa?

Päättäjät, käsi sydämelle: Edustanko kuntalaista vai

kauempaa tullutta kauppamiestä?

Marjanpoiminta-asiaa lienee vaikea ymmärtää, ellei ole

joutunut nenätysten sen kanssa.

Kyläni väki on marjastanut

kilometrin säteellä asunnoista alueella, jonka hiljan ostivat

venäläiset. Poimittuamme

tutussa tienposkessa omistajataholta toivottiin, ettemme

keräisi kylämme puolelta aitaa, vaan tuolta puolen.

Pian tuolle puolen tulivat thaipoimijat saaveineen ja

haravoineen. Kunta oli antanut

marjarekkakolonnalle luvan leiriytyä kylätalon pihalle.

Sieltä käsin sata henkeä haravoi

metsiä marjakot sotkien ja

pihoja hipoen. Kylätoimikuntakin sai hakea kesätapahtumaansa mustikkaräätin

ainekset perinteistä talkookangastaan kauempaa.

Kyläläisten ja paikallisten pienyrittäjienkö on väistyminen? Niin on, jos jokamiehenoikeuden valumista jobbarioikeudeksi ei pysäytetä.

Leiriytymislupaa kuuluu perustellun niin, että kunnan tehtävä on tukea yritystoimintaa. Niinkö silloinkin, kun

yrittäjä on muualta ja tämän tukeminen on vastoin kunnan asukkaiden ja omien yrittäjien

etua? Kunnan virkamieheltä odotetaan kuntalaisten näkökulmaa.

Tulevaisuus näyttää, ovatko

kansanedustajat ja ministerit monien ihmisten vai muutaman jobbarin asialla, ja mikä on

paikallisten oikeus ansaita ja vaalia terveyttään ja perinteitään lähiluontonsa antimilla?

Marjanpoiminta on herättänyt keskustelun jokamiehenoikeuksista. Pelissä on suurempaakin: kuka tulkitsee lakia, resursoidaanko lakien valvontaan ja

valvotaanko vai katsotaanko läpi sormien, uhrataanko suomalaisten terveys, elintavat, kulttuuri, lait ja luonto bisnekselle?

Jokamiehenoikeuden ekspertit selittävät, että tuo oikeus syntyi, jotta ihmiset tiettömillä

taipaleilla voivat ottaa omiin tarpeisiinsa sieniä ja marjoja, peseytyä ja yöpyä tilapäisesti. Se ei sisällä elinkeinotoimintaa.

Jokamiehenoikeutena ei ole ollut sallittua mikään organisoitu toiminta, ei metsästys,

kalastus, ratsastus eikä suunnistus. Mistä on peräisin

tulkinta, että kaupallinen riistomarjastus on sitä?

Jokamiehenoikeutta ei ole varpujen ja puuntaimien repiminen, mutta marja-armeijat täyttävät niillä saavinsakin.

Kuka voi lähettää kenelle

laskun, kun ei kieltääkään saa?

Oma lukunsa on poimijoiden asema, näiden porsaanreikäpalkollisten; turistinimike jokamiehen oikeutta varten, asiallisesti yrityksen työntekijöitä. Mikä selittää, että toiminta on voinut jatkua vuosikausia työsuojelun ja työlupavalvonnan puuttumatta?

Edellistä ei voi ymmärtää muuten kuin, että jobbarit ovat ottaneet lain omiin käsiinsä, lainsäätäjä minimoinut valvontaresurssit, virkamiehet katsoneet läpi sormien ja viestimet välittäneet kauppamiesten käsityksiä niitä kyseenalaistamatta.

Tässä on yksi ilmentymä

näiden neljän toimijan tiimityöstä, joka vaarantaa järjestyneen yhteiskunnan.

”Marjat jäävät metsiin”, toistetaan. Eivät jää. Eläimetkin syövät. Loppu maatuu ongelmitta. Perusteluun piilotetaan ahneus

ja aate, että luonto on nyljettävä,

kaikki kaupallistettava, joka mustikkakin muutettava

euroksi.

Kunnissa on omiakin

marjastajia, usein ikäihmisiä. He keräävät torille, tuttaville

ja paikallisille marjayrittäjille.

He joutuvat luopumaan lisäansiosta tai etsimään apajat etäämpää, kun muukalaisarmeijat tyhjentävät ja sotkevat

lähimarjakot. Paikallisia

poimijoita käyttävät yritykset kärsivät.

Saloalueille eivät iäkkäät ja autottomat pääse, eikä moni uskalla niille petojen pelossa yksin mennä. Sinne ajavat

tukkirekatkin, miksei marjarekkoja ohjata sinne? Marjat, jotka jäävät metsiin, ovat

saloilla, eivät kylillä.

”Kansalaisten terveys kärsii,

jos organisoitua marjanpoimintaa ei ole”.

On hyvä, että marjaa saavat tuoreena ja pakasteena nekin, jotka eivät poimi tai saa paikallisilta. Mutta mikä päätyy teollisessa myllytyksessä nimeksi namusiin ja sokeriliemiin, vie terveyden lapsiltakin.

Jos terveyttä tahdotaan, etusija taataan paikallisille ja työväkeä käyttävältä bisnekseltä

vaaditaan luvat ja ehdot, että

varpuja ei revitä, marjaa ei mössätä, ei vuoroon pakasteta

ja sulateta, ei sekoiteta sokeriin, rasvaan, vehnään ja E-koodeihin, ei levitetä marketin pihalle

paistumaan auringossa,

käymään ja kitkeröitymään.

Jos terveydestä on huoli,

järjestetään marjaretkiä koululaisille, kuntoutettaville, varattomille, vanhuksille, autottomille, yksinäisille. Kerrostaloihin rakennetaan tilat pakastimille ja kylmiöille.

Kouluihin, sairaaloihin,

päivä- ja vanhusten koteihin

hommataan marjat työttömyystöinä. Se ei ole temppu- vaan terveystyöllistämistä. Lutu-

eläkeläisille sallitaan rajatta marjanpoimintatulot siitä,

mitä itse poimivat.

”Poimijat eivät voi tietää,

kenen mailla liikkuvat. Lupien

hakeminen on mahdotonta”, perustellaan. Metsureillakin on keinot pysyä hakattavassa metsässä. Lupia ovat kyenneet hakemaan harrastustapahtumienkin järjestäjät.

Virkamieskin viitsii uskotella, että valistus ratkaisee. Että sillä vältetään vahingot taimien tallaamisesta raakileiden riipimiseen. Poimijoita sosiaalistamaan maaseutusuomalaisiksi? Helsingin herrako opettaisi?

On huuhaata, että valistuksella vaikutettaisiin edes yrittäjiin, joiden ainoa arvo on euro. Marjaristiriita ei ratkea lupasäännöittä, valvonnatta ja ilman sanktioita.

AULI SULIN

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Melan työhyvinvointiprojektin päällikkö.

Avaa artikkelin PDF