Metsuriavusteinen hakkuu, ihanko totta

Ei menetelmä sinällään uusi ole. Sitä on joutunut soveltamaan hankalissa leimikoissa jo aikojen saatossa. Jyrkänteinen vaaranrinne tai yli miehenmittaisen taimikon siemenpuiden poisto kaadettuna

ja karsittuna ovat pienessä omatoimisessa mittakaavassa ne kohteet. Muutoin perin kyseenalaista.

Jutussa (MT 16.1.) olleen

kuvavaihtoehtojen ajourat

olivat jo heti kättelyssä kummalliset. Eikös palstan ulkokehän sisälle maksimi-ulottumalla (10–12 metriä) hakattu ura ja

sen jälkeen yksi keskelle riitä

ko. palstalle uraverkostoksi.

Jos ja kun urat tehdään konehakkuussa siedettävän kokoisiksi (3–3,3 metriä) sekä korjuukuviolla mietitään järkeväksi silmälläpitäen koko kiertoaikaa, ollaan jo pitkällä. Lisäksi työntekijöiden ammattitaito, keliolosuhteet, puutavaralajit ja hinnat, katkonta, mittatarkkuus.

Mieskaadossa ongelmia tulee lumisen metsän lumipölystä, lumisateista, konkeloista,

kolhuista. On selvää, että

tiheässä kuusikossa kaadetut

paksuoksaiset petäjät ja koivurömöt on karsittava ja pinnanmyötäisesti jos niitä latvasta nyhdetään ajo-uran varteen niin pitkälle, että

mittaus tyveltä onnistuu.

Kuinka se onnistuu 50 metrin ajo-uravälillä jos puun pituus on vaikkapa 20 metriä? Ei ukko vedä perässään oksineen edes yhden kuidun runkoa.

Lisäksi täystiheässä metsässä tungos puista ja puutavaralajeista tekee työskentelyn uralla kyllä työlääksi.

Oksien ravinnepaukku taas kerääntyy liian kanssa uralle.

Mahdollisesti myöhemmin tulee tarve kasvatus- tai

terveyslannoitukseen ja

helikopterille täytyisi olla

melkoinen työmaa. No voihan ne tietysti käsin viskellä.

Ja tietysti lisähinta. Kun

konehakkuu tehdään kaikkien

taiteen sääntöjen mukaan, tulos on se mikä saavutetaan. Kaikki ylimääräiset rukkasenkuvat vain kutistavat kantorahaa.

Jukka Timonen

Nurmes

Avaa artikkelin PDF